Pari haastetta

Joku sentään muistaa meikäläisen bloginkin vielä ja Business Woman täräytti haastetta tulemaan jo kuukausi sitten. Olen vähän jäljessä kaikesta, kiitos viimeaikaisen reissailun ja yleisen inspiraationpuutteen, mutta parempi myöhään kuin tosi myöhään, vai?


Tässä pitäisi listailla erilaisia suosikkiasioita.

1. Suosikkiväri: Saako tähän vastata "kaikki"? Ai ei vai? No höh. Musta nyt ainakin. Punainenkin, vaikkei se sovellu minulle pukeutumiseen ainakaan kovin hyvin eikä ehkä sisustukseenkaan. Hopeanharmaa. Sininen ja violetti, varsinkin tummat, täyteläiset sävyt. Sisustuksessa beige, vaaleanruskea, luonnonvalkoinen, teräksenharmaa, kulta, tummempi ruskea, oranssi, keltainen, vaaleanpunainen. Kyllä ne kelpaavat vaatteissakin.

2. Suosikkieläin: Hevonen. Ei, kissa. Koirapas. Ilves. Kurki. Hirvi ja valkohäntäpeura (käyvät lautasellakin).

3. Suosikkinumero: Minulla ei ole sellaista (en halua olla säälittävä ja vastata tähän "Jussin puhelinnumero", jonka poistin puhelimestani, mutta muistan sen edelleen ulkoa)

4. Suosikki alkoholiton juoma: Vesi, rasvaton maito, kunnon nörtin tavoin Pepsi Max.

5. Facebook vai Twitter: Molemmissa omalla nimelläni, mutta erittäin epäaktiivisena.

6. Intohimosi: Luonto ja lukeminen.

7. Saada vai antaa lahja: Sekä että, mutta ehkä läheisten hemmottelu ajaa edelle.

8. Suosikkiviikonpäivä: Tällä hetkellä kaikki

9. Suosikkikukka: Kaikki mitkä tuoksuvat hyvältä tai näyttävät kauniilta.

10. Suosikkikuvio: Tällaistakaan en nyt osaa sanoa yhtäkkiä.



Ja sitten piti listata vielä vähän lisää lempiasioitaan.

1. Lempiruoka: Oikeastaan vähän kaikki menee. Jos se maistuu hyvältä, se riittää minulle. Äyriäiset ovat listassa aika korkealla.

2. Lempimakeinen: belgialainen suklaa ja muutenkin yleisesti kaikki hyvintehty, laadukas suklaa.

3. Lempiluettava: Kaikki? Monet aikakauslehdet ainakin.

4. Mieluisin tapa tehdä käsitöitä: Virkkaus tai ristipistotyöt

5. Lempielokuva: Jaaha. Minulla ei ole sellaista yli vuosien kestosuosikkia, mutta tällä hetkellä kovasti pinnalla ovat ainakin Brokeback Mountain ja Black Swan.

Haasteita pitäisi luonnollisesti jakaa eteenpäin, mutta kun olen NIIN huono lukemaan nykyisin juuri mitään blogeja ja BW:ltäkin nuo haasteet sain... Joten, sinä siinä ruudun toisella puolella. Just sinä niin. Onko sinulla blogi? Ai on vai, kiva juttu. Otapa tästä haaste itsellesi. Juu-juu, ei mitään turhaa kursailua, se on tarkoitettu juuri SINULLE. Tietysti olisi kiva jos linkkaisit blogisi vaikka kommentteihin, niin voisin käydä katsomassa sitä ja tiedä vaikka löytäisin uutta luettavaakin.

Varat ja vastuu

© Maestro AU / Magnus D

Laitan tämän nyt heti seuraavaksi päiväksi, mutta nimimerkki Marke kommentoi osuvasti eilistä tekstiäni:

Olipa mielenkiintoista löytää tällainen blogi. Itse olen miettinyt tuota rahaa omasta tulokulmastani, jossa raha ei meinaa millään löytää tietään luokseni. Olen samaa mieltä tuossa, että raha ei varmasti (siis kokemusta asiasta ei liiemmin ole....) onnea ja autuutta tuo. Ajattelen kuitenkin, että meillä monilla on suhde rahaan jotenkin outo. Itsessäni olen löytänyt esim. sellaisen asian, että oikeasti en ole rahaa nuorempana arvostanut. Tarkastellessani jälkikäteen tekemiäni valintoja, eivät ne ole millään tavoin puhuneet sen puolesta, että olisin arvostanut. Ehkä meidän monen vähärahaisen pitäisikin ensin opetella näkemään rahan arvo ja toisaalta se, että rahan omistaminen toisi myös lisää vastuuta. Helppo köyhän on rellestää, kun ei vastaa taloudellisesti paljostakaan - mutta se, jolla on varallisuutta kantaa myös vastuun varoistaan.

Terävänäköistä ja osui oikeaan, minunkin kohdalla. AEP (aikana ennen perintöä) olin myös suht holtiton rahankäyttäjä. Vaikka sain ihan kohtuullista palkkaa, ei se aina riittänyt kunnolla seuraavaan tilipäivään asti. Eikä minulle vieläkään ole oikein selvinnyt, että mihin ne rahat valuivat. Vuokra tietysti oli kohtuullisen kova yksin maksettavaksi, vähäsen yritin aina säästöönkin laittaa, jos nyt ei muuten niin lomamatkoja ja/tai joulua varten, mutta aina ne loput rahat johonkin menivät. Eikä se minua oikeastaan haitannut, paitsi että palkkapäivään laskettiin toisinaan päiviä, ajattelin että se on ihan normaalia että tili tyhjenee säännönmukaisesti.

Syytän tästä kylläkin osittain pankkikorttia ja sitä, että sillä on liian helppo maksaa mitä vain. Aina on tarpeeksi rahaa mukana kun on pankkikortti, kunnes eräänä päivänä tili onkin tyhjä. Pankkikortin kanssa rahankäyttöä on vähän hankala seurata, koska ostokset saatetaan kuitata tililtä vasta monta päivää oston jälkeen enkä minä ainakaan aina muista, mitä olen ostanut milloinkin ja millä summalla.

Mutta ei se sitä poista, etteikö rahankäyttöni olisi ollut holtitonta, mutta kuten Marke sanoi: helppo olla holtiton kun kyse ei ole suurista summista. Nyt olen joutunut muuttamaan käytöstäni. En sano että minusta olisi tullut inhottavan pihi saituri, joka kerää pulloja ja pussinsulkijoita, dyykkaa roskiksista ruokansa ja käy vakuutusyhtiöiden konttoreissa kahvitarjoilupäivinä ja tietysti kävellen. Mutta minun on ollut pakko laittaa rahankäytölleni jonkinlaiset rajat. Ne ovat löysähköt, luonnollisesti, mutta rajat kuitenkin. Itse asiassa ajatus oli alunperin omaisuudenhoitajien suosittelema.

Minä olen palannut teini-ikään: minulla on käytössäni viikkoraha! Nostan kerran viikossa viikkorahani verran käteistä ja sen jälkeen hautaan pankkikorttini lompakkoon. Kortti kulkee kyllä aina mukana, ennustamattomien hätätilanteiden varalta, joita ei tähän mennessä ole sattunut, mutta kaiken varalta kuitenkin. Niin todella, olen lakannut käyttämästä pankkikorttia lähes täysin. Käteisen kanssa pystyy paljon helpommin seuraamaan sitä rahankäyttöä ihan konkreettisesti. Isommat ostokset, tyyliin rakennuslaskut, matkat, auto tietysti menevät sitten muista rahoista paitsi siitä minun viikkorahastani, mutta ne ovat tietysti vähän poikkeuksellisia. Viikkoraha on tarkoitettu päivittäistä elämistä varten.

Olen tässä ajan mittaan jopa pienentänyt sitä viikkorahaani, koska totesin etten saa kulutettua ihan mielettömiä summia viikossa ja rahaa jäi sitten lompakkoon pyörimään. Sitä tietysti aluksi villiintyi ihan täysin noista rahoista, mutta ensimmäisten kuukausien pörhellyksen jälkeen en ole kaivannut enää uusia asioita joka päivä, en edes joka viikko.

Musiikkia, eh?

Sitä aina kuuntelee ympäriinsä, jos joku esittäisi jonkin uuden tavan viihdyttää itseään. Niinpä tuossa joku päivä istun kahvilassa (olin taas skipannut aamupalan ja mennyt sen sijaan kahvilaan kaapimaan jotain hyvää ja ei-itse-valmistettua mahaani), kun viereisessä pöydässä käytiin keskustelua keikoista. Ensimmäinen sanoi: "Jos mulla olis joskus rahaa, mä lähtisin sen-ja-tän keikalle jonnekin päin maailmaa". Toinen säestää: "Tämä-ja-tuo artisti esiintyy joskus-lähitulevaisuudessa paikassa x, sinne mä haluaisin päästä".

Varmasti kelpo ideoita sijoittaa rahaansa, mutta ei minulle. Minä en pidä keikoista enkä minä pidä yhdestäkään laulajasta tai bändistä niin paljon, että olisin valmis sietämään keikkojen epämukavuutta, saati maksamaan siitä lipun muodossa kohtuullisen summan rahaa ja laittautumaan mahdollisesti pitkienkin matkojen päähän. Istun mieluummin kotona kuuntelemassa jotain hyvää levyä ihan rauhassa itse kuin lähden katsomaan samaa artistia livenä.
Keikat ovat yhtä tuskaa. Joko saat paikan ihan lavan edestä, jolloin musiikki soi niin kovalla, että korvissa soi vielä viikko sen jälkeenkin vaikka olisikin ollut korvatulpat. Puhumattakaan siitä, että näet artistin ja lavashow'n sammakkoperspektiivistä eli et juuri lainkaan. Lisäksi kaikki takana olevat tönivät sinua ja saat pelätä litistyväsi lavan reunaan. Tai sitten saat sen paikan sieltä piippuhyllyn viimeisestä rivistä, jolloin et näe mitään etkä kuulekaan juuri sen enempää, mutta rahaa siitäkin saa maksaa. Ei minun juttuni.

Ulkomaan reissulle lähteminen jonkin keikan takia ei kuulosta kovin kiehtovalta ajatukselta minusta, mutta toisaalta suomalaisissa artisteissa ei ole oikeastaan ainoatakaan sellaista, jota haluaisin kuunnella edes ilmaiseksi. Suomalaisen kevyen musiikin tuntemukseni rajoittuu Nightwishiin ja Sunrise Avenueen, sekä tunnustan fanittavani edelleen Daruden Sandstormia ja Raptoria, jälkimmäistäkin lähinnä nostalgiasyistä. The-vakavastiotettavat-musiikkifriikit eivät tunnusta koskaan kuulleensakaan moisia nimiä.

Että varmasti ihan jees tapa viettää aikaa ja kuluttaa rahaa, mutta ei jaksa minua kiinnostaa.

Oopperaan voisinkin mennä. Ei sillä että olisin mikään suunnaton oopperafani, mutta siellä ainakin saisi istua rauhassa ilman pelkoa siitä, että joku kaataa tuopillisen olutta päällesi vahingossa. Akustiikka on kunnossa, kuulo ei vaarannu eikä kukaan töni. Väliajallakin tarjoilu koostuu jostain muusta kuin ylihinnoitellusta oluesta ja pizzaslaissista.

Idoli?

Satuinpa taas selailemaan iltapulua ja sieltä osui silmään raflaava otsikko: Björn Wahlroos: "Kapitalisteja tarvitaan". Nalle oli ollut puhumassa "Suomi hyvinvoinnin jälkeen"-tilaisuudessa. Harmi etten ollut itse tietoinen moisesta tapahtumasta, olisi ollut ihan mielenkiintoista käydä kuuntelemassa, mitä siellä puhuttiin. Iltis keskittyy lähinnä noihin parhaisiin sutkauksiin.

Jutun juoni tässä kuitenkin on se, että artikkeli päättyy lauseeseen: "Nalle --- poistui myöhemmin kotiinsa käsintehdyn Bentleynsä takapenkillä". Joo, onhan se tiedossa, ettei Wahlroos mikään köyhä mies ole, taitaapa kuulua itseasiassa Suomen top teniin, mitä raha-asioihin tulee. No, eipä häntä kuitenkaan voida väittää riepoteltavan julkisuudessa, itse asiassa media tuntuu käsittelevän häntä melko lailla silkkihansikkain. Ei täällä repostella Bentleyitä sun muita: "Tällaisella ökyautolla Nalle ajaa!" "Tällaisessa kartanossa Nalle asuu!" "Nalle poistui humalassa Chez Dominiquesta!" "Lue Nallen klassisen tyylin salat!"
Mikähän tässä on taustalla? Varmasti juorulehtien toimittajien kädet syyhyäisivät päästä ikuistamaan jokin mehukas Nalle-juoru tai peräti skandaali. Ehkä Wahlroosilla on sellainen lakimies-armada, joka hyökkää toimituksen kimppuun heti kun hänen nimi mainitaan jossain vähänkään epämääräisessä yhteydessä. Vai omistaakohan Nalle kaikki lehdet tai ainakin istuu liian monen kustantamon johtokunnassa?

Ehkä minun täytyisi pyytää audienssia Nallelta ja kysyä asiaa ihan henkilökohtaisesti...

Bentleykin olisi kyllä kiva, mutta sitten pitäisi palkata kuljettajakin. Toistaiseksi olen ajanut itse.

Uudenvuoden lupaus nro 5

Lupasin itselleni ja muillekin (koska julkaisin lupauslistani täällä blogissa) etsiä ja löytää itselleni eduskuntavaaliehdokkaan. Vaaleihin ei ole enää ihan järjettömän pitkä aika, mutta sopivaa ehdokasta ei ole taivaasta tipahtanut.
Edes puolue ei ole varma. Minulla on perinteisesti ollut kaksi puoluetta, joiden välillä seilailen vähän vaaleista riippuen, mutta se ei sulje pois sitä ettenkö voisi äänestää jotain uutta pikkupuoluetta. Esimerkiksi Piraattipuolue kiinnostaisi, PP:n ehdokkailla tuntuu olevan kautta linjan melko hyvä käsitys tietotekniikasta eivätkä he ole minkä tahansa teoston lobbareiden vietävissä. Muissa asioissa Piraatit ovatkin sitten hyvin hajanaisia ja joukosta löytyy myös sellaisia mielipiteitä, joista haluan pysytellä mahdollisimman kaukana.

Netti on minulle ylivoimaisesti tärkein ja käytännössä liki ainoa kanava ehdokkaan etsimiseen. Vaalikoneet ovat yleensä se paikka, mistä etsinnän aloitan. Tosin vaalikoneissa on aika usein sellaisia kysymyksiä, joista en tiedä läheskään tarpeeksi muodostaakseni minkäänlaista mielipidettä tai että asia ei ole minulle tärkeä. Onneksi joissain vaalikoneissa on mahdollisuus skipata tällaisen kysymykset, niin ettei niihin annettu "ravista hihasta"-vastaus sotke tuloksia.
Nettinäkyvyys onkin tärkeä pointti sekä yksittäisen ehdokkaan että koko puolueen kohdalla. En halua äänestää ihmistä, jolla ei ole nettisivuja (ja joka ei ole ollut sen vertaa esillä julkisuudessa että muuten tietäisin kyseisen ihmisen kannan eri asioihin). Blogikin tietysti riittää hätätapauksessa, mutta ikävästi paistaa se, jos blogi on perustettu vain näitä vaaleja varten. Nettisivutkaan eivät riitä, jos niillä on pelkkä vaalimainoskuva tai täynnä kirjoitusvirheitä. Lisäksi uskon, etten ole yksin näiden toiveideni kanssa.

Sen voin poliittisesta kannastani paljastaa, että perussuomalaisia en aio äänestää. Silti en ole voinut välttyä tältä mediassa myllertävältä perussuomalaisuus-/Soini-tsunamilta. Mutta PS:n eduksi on sanottava se, että se taitaa olla puolueista ainoa, joka tarjoaa lyhyen ja napakan yhteenvedon vaaliohjelmansa tärkeimmistä kohdista. Minä en ainakaan jaksanut kahlata läpi puolueen 69-sivuista täydellistä vaaliohjelmaa, mutta enpä ole jaksanut muidenkaan puolueiden vaaliohjelmia lukea läpi. Kokoomuksella on siedettävä versio netissä, se ei ole äärettömän laaja ja sen pystyy suht helposti katsomaan läpi toisin kuin muiden puolueiden monikymmensivuisia pdf:iä. Demareilla ei vaaliohjelmaa taida oikein vielä ollakaan saatavilla, keskustan sähköinen vaaliohjelmalehtinen oli käytettävyydeltään katastrofi. Vihreiden nettiversio näyttää olevan vallan selkeä ja siitä voisivat muutkin puolueet ottaa mallia. (Ei, en aio välttämättä aio äänestää vihreitäkään, mutta heidän vaaliohjelmansa tekninen toteutus nyt toistaiseksi on toimivin.)

Mutta noita sivuja lukiessa tulee eittämättä mieleen se, että pääsi mikä tahansa puolue eduskuntaan tai hallitukseenkin, köyhillä ja lapsiperheillä tulee olemaan lihavat ajat, joka ainoa puolue lupaa näille yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Käykö näin tulevaisuudessa, se jää nähtäväksi. Ei minua kai voida moittia, jos suhtaudun lupauksiin skeptisesti?

Millä teemoilla sitten saisi minut antamaan äänensä ja parhaassa tapauksessa jopa antamaan rahalahjoituksia kamppaanjaa varten?
- maaseutu ja sen pitäminen elinkelpoisena
- vanhustenhuoltoa paremmaksi, kaikilla ei ole sitä äkkirikasta lapsenlasta, joka kustantaa yksityisen vanhainkodin
- autoilijoilta ei enää saisi enempää nipistää ja polttoaineenkin verotusta voisi keventää, kun se alkaa olla jo kipurajoilla. Ei sillä etteikö minulla varaa olisi, mutta tuntuu silti turhalta maksaa eli 1,50 euroa litralta bensasta
- VR:kin kaipaisi ihan oikeasti sitä rahaa ratojen ja kaluston kunnossapitoon ja parantamiseen
- mediamaksu ei ole reilu
- ympäristönsuojelu on hyvä asia maalaisjärkeen yhdistettynä
- tasa-arvo!

Uuden vuoden lupaukset

Minä en ole koskaan tehnyt minkäänlaisia uuden vuoden lupauksia ja mietin kovasti, pitäisikö moiseen hömpötykseen ryhtyä nytkään. Mutta kun joka paikka tuntuu olevan täynnä niitä, niin kai se on pakko. Pitävät muuten outona tjtn...

1. aion rentoutua ja laiskotella ensi vuonna mahdollisimman paljon.
2. jos tuntuu siltä että tahti kiihtyy liikaa, lupaan vetää siinä kohdassa syvään henkeä (liittyy hyvin läheisesti kohtaan 1)
3. aion olla murehtimatta liikaa kaikkia maailman epäoikeudenmukaisuuksia
4. aion hoitaa kesällä paljon puutarhaa
5. aion etsiä (ja löytää!) itselleni järkevät eduskuntavaaliehdokkaan
6. aion käydä Lontoossa ja Pariisissa tai Wienissä
7. aion käydä ainakin kerran oopperassa ja/tai baletissa jossain päin maailmaa
8. aion vierailla mummon luona usein
9. aion ostaa itselleni jonkin taideteoksen, todennäköisesti maalauksen
10. aion rikkoa jokaisen lupauksen, jos siltä tuntuu tai tilanne näyttää

Näihin sanoihin haluan päättää tämän vuoden ja jatketaan ensi vuonna uusin taivanhoin jutuin.

Huijareita liikkeellä

Hesari uutisoi muutama päivä sitten huijauskirjeistä, joissa kohteelle tarjotaan huikeata perintöä, mutta joka onkin päinvastoin rahojenkalasteluhuijaus. Englanninkielisessä kirjeessä/mailissa/tekstiviestissä kuulemma kerrotaan vastaanottajan olevan lähisukulainen auto-onnettomuudessa kuolleelle brittiläiselle miehelle ja vuosikausien selvittelyn jälkeen on juristina esiintynyt huijari on vastaanottajan löytänyt ja nyt olisi tulossa miljoonien puntien perintö sitten. Vastaanottajaa pyydetään lähettämään sähköpostia tai soittamaan annettuun numeroon (joka tietysti on maksullinen). Sähköpostiin vastatessa kuvio todennäköisesti olisi jokin nigerialaiskirjeiden tyyppinen, että nyt tarvitaan vähän rahaa näiden juoksevien kulujen hoitamiseen, että saadaan se perintö sinulle asti, että voisitko lähettää tuommoisen summan tämmöiselle tilille tjsp.

Kuulostaako tutulta? No, käsi sydämellä vannon etten ole tuon huijauksen takana, vaikka herkimmät sitä varmasti jo epäilivätkin :) Kuulostaa juuri minun tarinalta.
Tosin yksityiskohdissa on pieniä poikkeamia. Sen sijaan että minua olisi pyydetty soittamaan mihinkään, minulle soitettiin. Ja ihan suomenkielinen soittaja oli. Sedän perintöä hoitanut lakifirma toimii Suomessa yhteistyökumppaninsa kautta tai ainakin tässä asiassa käytti tätä tiettyä lakifirmaa hoitamaan asiaa täällä päässä. Eikä siinä ollut mitään vuosikausien dramaattista henkilöllisyyden selvittelyä, kun testamentissa selkeästi nimeni luki.
Minulle ei puhelimessa kerrottu kovin tarkasti mitä asia koskee, vaan sovittiin tapaaminen. Tässä yhteydessä sain tietysti tietooni sekä firman nimen, osoitteen että kontaktihenkilön nimen ynnä yhteystiedot, joten pystyin tarkistamaan vaikkapa Googlesta, että tässä on nyt ihan oikea firma kyseessä. Myönnän olleeni sen verran epäuskoinen, että todellakin tarkistin firman tiedot ennen sovittua tapaamista...

Kummilapsia

Kirjoitin jo pidemmän aikaa sitten, että voisin tukea erilaisia humanitääristä työtä tekeviä järjestöjä ihan vaikka säännöllisesti ja mainitsin että voisin ryhtyä "kummiksi" kehitysmaiden lapsille. Se olisi mielenkiintoista itsellenikin.

Paninkin hösseliksi saman tien ja nyt minulla on kaksi kummilasta eri puolilla maailmaa. Yksi pieni tyttö Afrikassa ja toinen, vähän vanhempi tyttö etelä-Amerikassa. Olen molemmille kirjoittanut jo kirjeet tai oikeastaan postikortit ja lähettänyt niiden mukana muutamia ottamiani valokuvia Suomesta. Harmittaa etten osaa espanjaa, olisin voinut tälle eteläamerikkalaiselle tytölle kirjoittaa suoraan hänen äidinkielellään, olisi säästynyt kääntämiseen kulunutta aikaa ja vaivaa.
Nähtävästi se kuitenkaan ei haittaa, koska sain tältä tytöltä jo ensimmäisen kirjeen takaisinkin. Hän kertoi itsestään, perheestään ja koulunkäynnistään ja haaveilee tulevansa isona lääkäriksi. Eipä vähä mitään, siinä onkin tavoitetta kerrakseen. Toivotan onnea ja toivon hartaasti, että hän pystyisi saavuttamaan tavoitteensa. Aion kirjoittaa hänelle takaisin näin.
Niin ja lisää valokuvia toivottiin, hän on esitellyt niitä perheelleen ja ystävilleen, oikeastaan koko kylälle kuulemma. No, täältä pesee, onhan minulle joitain kuvia tietokoneella varastossa, täytyy vain teettää ne oikeiksi valokuviksi ja lähettää. Uusiakin voisi ottaa, näyttää talvista Suomea.

Haaveilin jo itse siitä, että alan opiskella espanjan kieltä ja jonain päivänä lähden käymään katsomassa kummityttöäni toisella mantereella.

Siirtolaisuus

Ei liene järin yllättävää, että viime aikoina minua on alkanut kovasti kiinnostaa tuo suomalaisten siirtolaisuus, Amerikan mantereelle, mutta myös muualle. Wikipedian mukaan Suomestahan lähti vuosina 1870–1929 lähes neljäsataa tuhatta ihmistä Amerikkaan. Eniten lähtijöitä oli Pohjanmaalta, mutta vähän joka puolelta maata lähti ihmisiä. Tällä hetkellä Yhdysvalloissa yksistään elää yli puoli miljoonaa pääasiasa suomalaiset juuret omaavaa henkilöä, lähde jälleen Wikipedia.

Luulin joskus kauan sitten, että on jotenkin ihmeellistä, että on sukulaisia Amerikassa. Myöhemmin, kun olen asiasta silloin tällöin jutellut kaverien kanssa, yhdellä jos toisella on tällaisia Amerikkaan lähteneitä sukulaisia tiedossa, läheisempiä tai kaukaisempia. Joskus on lähtenyt koko perhe, joskus vain yksi. Joku on tullut takaisin, jotkut ovat jääneet sinne. Joistain ei ole koskaan kuultu mitään. Ja melkein jokaisella on vähintään huhu kerrottavana, että joku sukulainen olisi joko hukkunut Titanicin mukana tai ainakin olisi ollut lippu Titaniciin, mutta onneksi myöhästyivät siitä! Ei siinä mitään kummallista, Titanicin mukana meni suomalaisiakin.

Faktoja siis löytyy, mutta minua kiinnostaisivat tarinat siirtolaisiksi lähteneistä ihmisistä. Kuka lähti, miksi lähti, miten lähti, miten pärjäsi uudessa maassa, pettyikö "lännen kultamaahan", mitä siellä teki, tuliko takaisin, miksi ja niin edelleen. Tarinat olisivat kivoja, onhan tuo omankin suvun vaiheet vähän hämärän peitossa. Täytyykin mummulta taas kysellä, kunhan menen käymään.
Sukututkimus harrastuksena voisi kiinnostaa noin muutenkin.

Rahojen alkuperä

Olen usein miettinyt tämän perinnön jättäneen amerikansedän elämää ja sitä, miten hän sai koottua niin suuren omaisuuden ja että miksi se päätyi tänne Suomeen. Minä en näet tiedä. En saanut perinnön mukana mitään tunteikasta kirjettä, jossa olisi selitetty kaikki. Ei ole olemassa muuta kuin testamentti ja se mummon mainitsema juttu, että tämä setä suunnitteli sitä jo aikaisemmin.

Mummolta olen kuitenkin saanut tiristettyä jotain tietoa sedän (ei se ole varsinaisesti setä, ei minulle eikä mummolle, mutta käytän nyt kuitenkin sitä sanaa, koska mummon serkku olisi niin kömpelö termi) elämänvaiheista, mutta eipä hänkään tiedä kuin pääkohdat. Kirjeenvaihto ei ollut koskaan erityisen aktiivista ja setä vieraili Suomessa vain muutamia kertoja.

Hän oli joka tapauksessa syntynyt joskus ennen toista maailmansotaa ja oli nuori aikuinen kun taloudellinen nousukausi alkoi sotien jälkeen niin Euroopassa kuin Amerikassakin. Näihin aikoihin liittyy jotenkin se, että hän perusti ensin jonkin pikkuisen nyrkkipajan tai sellaisen, jonka toiminta laajeni, sitten se yhdistettiin toiseen yritykseen, sitten taas laajennuttiin ja lopulta kyseessä oli maailmanlaajuinen bisnesjätti, josta setä omisti edelleen jonkinlaisen osan. Eläkkeelle jäädessään hän myi oman osuutensa muille osakkaille, osti hienon talon ja eli eläkepäivänsä mukavasti, joskaan ilmeisesti ei erityisen loisteliaasti.

Tämä on se tarina, jonka kuvittelen olevan eniten totta, mitä olen saanut selville tutkiessani yritysten historiikkeja sun muita. Varsinkin sieltä alkuvaiheista on tietoa kuitenkin tarjolla hyvin vähän. Ja miten setä itse päätyi tällaiseen tilanteeseen, ei mitään käsitystä. Oliko se hyvää onnea, kovaa työtä, bisnesvainua vai mitä. Mummokaan ei tiedä, heidän kirjeenvaihtonsa ei käsittele tällaisia arkisia asioita.

Miksi setä sitten testamenttasi omaisuutensa tänne Suomeen, minulle? Mummo tiesi kertoa sen verran, että setä ei koskaan oikeastaan pitänyt siitä amerikkalaisesta elämäntyylistä. Hän oli kyllä syntynyt Amerikassa, mutta suomalaisten siirtolaisten perheeseen ja ehkä hän ajatteli vielä myöhemmälläkin iällä, että Suomessa ollaan jotenkin järkevämpiä, että on fiksumpaa testamentata rahat Suomeen (välihuomautus: jos hän olisi tiennyt suomalaisen verokarhun ahneuden, olisi kyllä saattanut jättää tämän tekemättä). Lapsiahan heillä ei vaimonsa kanssa ollut (olisi kiva tietää, onko tämän takana jotain erityistä tarinaa) ja sukulaisia muutenkin vähän siellä puolen valtamerta. Sen sijaan mummo oli Suomessa ehkä niitä läheisimpiä sukulaisia ja aina Suomessa käydessään he mummon luona olivatkin vaikka sukulaisia olisi ollut muuallakin.

Silloin kun he viimeksi kävivät Suomessa, ei minun siskoni ollut vielä syntynyt, minä olin sellainen pikkuinen tyttö. Ilmeisesti tämän perusteella hän sitten päätti tehdä testamentin minun hyväkseni. Tulee väistämättä ajatelleeksi, että ei ollut kyllä vahvalla pohjalla se päätös, mutta en minä suoranaisesti valita. Jos setä olisi kuollut ennen vaimoaan, vaimolle olisi taattu kunnolliset elinmahdollisuudet, mutta täti kuoli joitain vuosia aikaisemmin.
Viimeisinä vuosinaan setä oli tiettävästi hyvin heikossa kunnossa, hän asui jossain hoitokodissa tms ja kuoli yksin. Tai ei ainakaan sukulaisia siis ollut lähistöllä, tiedä sitten jos on ollut laajakin tuttavapiiri.

Olisi kyllä kiinnostavaa lähteä käymään joskus noilla seuduilla, missä setä asui, jos vaikka saisi jotain kautta yhteyden joihinkin hänen tuttaviinsa. Olisi ihan mielenkiintoista tietää, millainen ihminen tämä setä oikein oli, sitten lopulta... Tosin jos se totuus ei olekaan yhtä ruusuinen kuin kuvittelen, niin ehkä olisi syytä antaa olla.

Hammasongelmia

Kirjoitin jo aiemmin että olen teettämässä hampaisiini kaikkea tarvittavaa korjausta ja siihen menee aikansa, kun ei kaikkea voida tehdä samalla kertaa. Niinpä olen tässä käynyt hammaslääkärillä suunnilleen viikottain.
No, remontti oli jo hyvällä mallilla ja itse asiassa viimeistä edellinen etappi oli saavutettu eli hampaistani oli otettu muotit purentakiskoa varten. Kiskoa piti vielä sovitella kun se oli tehty.
Sitten eräänä aamuna herätessäni totesin, että nyt muuten puuttuu yhdestä poskihampaasta isohko palanen. Se oli lohjennut yön aikana! Olin kai narskutellut taas innolla hampaitani... Lohjennut osanenkin löytyi tyynyn mutkasta, en ollut nielaissut sitä.
Siis pikasoitto hammasklinikalle, nopea tilanteen selvitys ja pääsin samana päivänä korjauttamaan hampaani. Korjaus oli suht helppo tehdä, mutta koska ne muotit oli otettu omista hampaistani, pitäisi tuosta korjatusta hampaasta saada melko tarkkaan samanlainen kuin mitä alkuperäinen oli, jotta tekopuolessa oleva kisko sopisi siihen. Siinä lienee vielä vähän viilailemista, sekä hampaassa että kiskossa (en ole päässyt vielä kokeilemaan sitä kiskoa tätä kirjoittaessani).

Menin hammaslääkäristä hyvillä mielin kuitenkin kotiin ja rojahdin illalla sohvalle popcorn-kulhon kanssa leffaa katsomaan. Aamulla herätessäni totesin, että nyt taas on suussa jotain outoa. Tällä kertaa korjatun hampaan kohdalla ien oli kovin turvoksissa ja turvotusta jatkui hyvän matkaa kitalaen puolelle. Voi ei, ajattelin, mitä nyt taas?
Sama proseduuri kuin edellisenäkin päivänä, soitto hampilääkäriin, tilanteen selvitys ja sain pika-ajan vielä samalle aamulle. Hammaslääkäri ihmetteli ja tutki ja kysyi sitten, olenko syönyt eilen pähkinöitä? En, sanoin. No kun täältä ientaskusta löytyi tällainen pähkinänkuoren tapainen, pieni ylimääräinen murena, joka oli sitten aiheuttanut turvotusta. No, popcornin kuorihan se oli! Enpä ole ennen joutunutkaan hammaslääkäriin popcornin takia. Hammaslääkäri tietysti poisti sen palasen, pani ientaskuun vielä vähän jotain antiseptistä ainetta ja turvotus alkoi laskea saman tien.
Jotenkin ei jatkossa huvita popcornin syöminen ihan hirveästi.

Minulla on rehellisesti sanoen huonoja kokemuksia kunnallisesta hammashoidosta ja siitä, että vaikka olisi kuinka kiiretilanne, aikoja ei vain ole. Ja kipupoliklinikkakin on vähän yhtä tyhjän kanssa, pitää jo aamulla tietää, jos iltapäivällä alkaa hammasta särkeä, sillä jos iltapäivällä soittaa kipupäivystykseen, ei vapaita aikoja sille päivälle enää ole, joten linjan päästä käsketään syödä puranaa ja soittaa seuraavana aamuna uudestaan. Tosi lohdullista.
Olenkin ollut jo pitkän aikaa sitä mieltä, että jos aikuinen ihminen aikoo hammashoitoa saada järjellisessä ajassa, on yksityinen ainoa keino siihen. Voin myös kertoa, että kannattaa tehdä hintavertailua, sillä hammasklinikoiden hinnoissa on eroja. Joskus kuulee vain kauhutarinoita siitä, että joku juurihoito maksaa suunnilleen tuhansia euroja ja sitten joku toinen on saanut yhtä lailla vaativan juurihoitonsa muutamalla satasella.

Mummo

Yksi isovanhemmistani on vielä elossa, äidinäiti jonka kautta itse asiassa olenkin sukua tälle perinnön jättäneelle sedälle. Mummoni oli itse asiassa hänen serkkunsa. Aikaisempina vuosikymmeninä yhteydenpito oli ollut tiiviimpää ja mummo oli tietysti läheisimpiä täällä asuvista sukulaisista. Sota-aikanakin oli lähetelty tavarapaketteja ja vielä sotien jälkeenkin kun pula oli. Mummo sanoo ikuisesti muistavansa sen ensimmäisen paketin ihan oikeata kahvia, joka Ameriikoista lähetettiin kun Suomessa kahvi oli ollut kortilla ja sitten kai loppunut kokonaan jossain vaiheessa. Korviketta vain keiteltiin.

Mummolle pitikin siis kertoa tästä perinnöstä erityisen varovasti. Ei hänellä nyt vakavaa sydänvikaa suoranaisesti ole, mutta ei tee silti mieli pamauttaa yhtäkkiä tällaista pommia, tiedä miten kävisi. Mummo oli tietysti iloinen, kai se on kaikkien mummojen tapa, että lapsenlapsista ollaan aivan erityisen huolissaan aina, mutta nyt ei tarvitse murehtia ainakaan raha-asioita. Lisäksi mummo kertoi että viimeisen kerran Suomessa käydessään hänen serkkunsa oli maininnut testamenttaavansa omaisuutensa minulle, kun minä olin kuulemma niin "näpsäkkä tyttölapsi" ja kun ei heillä omaakaan ole. Mummo ei ollut uskonut lainkaan että serkku näin tekisi eikä ollut puhunut asiasta kellekään ja aikaa myöten oli unohtanutkin melkein koko jutun. Se muistui nyt kirkkaana mieleen kun asia oli tullut jo todeksi.

Mummo asustelee tällä hetkellä vanhustenkodissa kotikuntani keskustassa. Liikkuminen on huonoa ja kaikenlaisia sairauksiakin on niin ettei olisi enää turvallista eikä terveellistäkään asua yksikseen. Muistissa ei onneksi ole mitään vikaa. Mummo ei ole tuntunut kovin hyvin viihtyvän tuolla vanhainkodissa ja ymmärrettäväähän se onkin, pienen huoneen joutuu jakamaan toisen kanssa ja ruokakin on välillä kehnoa, laitosruokaa kun on ja hoitajilla ei ole juuri aikaa mihinkään. Tyypillisiä vanhustenhuollon ongelmia.

Tarjosinkin mummolle heti ensimmäiseksi perinnöstä kerrottuani sellaista ehdotusta, että jos hänet voitaisiin siirtää erääseen yksityiseen vanhainkotiin, joka tuolla lähinurkilla sijaitsee. Se on kallis noin itse maksettavaksi, useimmat sen asukit ovatkin siellä kunnan rahoituksella, syystä tai toisesta. Mummo olisi tervetullut, siellä olisi tilaa kyllä yhdelle. Saisi ikioman huoneen, josta olisi käynti suoraan ulos puutarhaan (tässä kohtaa mummon silmät jo välähtivät, tosin siitä ei ole iloa kuin kesäisin), hoitajia riittävästi, öisinkin joku aina paikalla, lääkäri joka päivä ja ruuatkin tehdään omassa keittiössä. Aktiviteettia olisi myös tarjolla jos haluaa osallistua, kuljetuksiakin järjestetään tarpeen mukaan, jotkut mummot ja papat kuulemma käyvät jopa vesijumpassa.

Mummoa on tässä nyt muutama viikko kypsytelty, kävimmekin mummon kanssa siellä katsomassa jo vähän paikkoja. Mummo tietysti yritti esittää että eihän nyt hänen takiaan minun pitäisi rahojani uhrata, mitäs hän, vanha ihminen, enää tarvitsee. Onnistuin kuitenkin vakuuttelemaan, että ei se missään oikeastaan tuntuisi ja että onhan mummo antanut niin paljon rahaa minulle ja siskollekin vuosien mittaan, että jos nyt vähän saan niitä makseltua takaisin, niin eikö se ole pelkästään reilua.
Tietysti täytyy tietysti ottaa huomioon myös se, että onhan kaikki isot muutokset aina vaikeita kun ikää on kahdeksankymmentä ja rapiat. Nyt uudesta vanhainkodista on kuitenkin paikka varattu ja minusta tuntuu että mummo olisi salaa vähän innoissaan siitä.

Faktoja minusta

Minua pyydettiin kertomaan itsestäni jotain erään postauksen kommenteissa. Kieltäydyin kunniasta vedoten turvallisuus- ja anonymiteettiseikkoihin, mutta tarkemmin asiaa mietittyäni voisin toki kertoa jotain. Tietenkin sellaista, joiden avulla minua ei pysty ainakaan muuten tuntematon ihminen tunnistamaan ja josta muutenkaan ei ole mitään hyötyä. Ja tässä tulee:

Sukupuoli: nainen
Ikä: siinä kolmenkympin tienoilla
Asuinpaikka: kaupunki, helpotan sen verran että on napapiirin eteläpuolella
Pituus: yli 150 cm
Paino: alle 100kg suurimman osan ajasta (niinä aamuina kun silmäluomet painavat 50kg per kappale, menee yhteissaldo yli sadan kilon)
Hiukset: päässä kiinni
Silmät: päässä nekin
Siviilisääty: sinkku tai ehkä paremminkin sanoen yksineläjä. Sinkkujen pitäisi kuulemma viettää villiä sinkkuelämää ja viritellä verkkojaan vesille koko ajan
Lemmikit: ei ole tällä hetkellä. Voisin ottaa koiran. Tai kissan. Tai pari kissaa. Tai jonkin pikkujyrsijän. Tai akvaarion. Tai triopsin!

Turha fakta: minulla on hätäpelastuskorvakorut. Silloin kun ei keksi mitään muutakaan panna korviinsa, turvaudun hätäpelastuskorvakoruihini. Käytän niitä aika usein. En uskalla ajatellakaan, mitä tapahtuisi, jos nämä korvakorut katoaisivat.

TF: poden avainpaniikkia. Olen potenut sitä sen jälkeen kun huomasin joskus opiskeluaikoina klo 2.30 bileistä kotiin tullessani jättäneeni avaimet kotiin. Vara-avaimet olivat vanhemmilla ja ketään kaveria ei asustellut lähistöllä. Mitäpä siinä muuta kuin soittamaan iskälle, että tiedän kellon näyttävän aika hullua lukemaa, mutta voisiko niin kuin millään sitä vara-avainta... No isä tietysti lähti aamuyöstä kiikuttamaan minulle vara-avaintani 40 kilometrin päästä. Se oli ensimmäinen ja AINOA kerta kun olen avaimien kanssa sählännyt. Ja saa jäädäkin siihen kertaan, jos se minusta on kiinni.

TF: pukeutumistyylini on mahdollisimman sekalainen. Yhtenä päivänä jakkupuku ja korkokengät, toisena päivänä farkut ja buutsit, kolmantena päivänä liehuhelmainen hame. Voitte arvata että vaatekaappini on aika täynnä. Minulla itse asiassa on vaatekaappieni jatkeena pari kappaletta vaaterekkejä.

TF: en osaa ostaa vaatteita tai asusteita sen mukaan, mitä minulta jo löytyy. Jos löydän jotain hienoa, mielenkiintoista tai kaunista, ostan sen ja mietin sitten kotona myöhemmin että mihin vaatteisiin voin sitä yhdistellä ja miten. Onneksi minulta kuitenkin löytyy sen verran erilaisia vaatteita, että kyllä melkein mikä tahansa sopii edes jonkin kanssa yhteen.

TF: Marimekon lisäksi en voi sietää Burberry-kuosia. Enkä Louis Vuittonin monogrammikuosia tai miksi sitä nyt sanotaan. Muutenkin pidän suht säälittävänä kantaa kainalossaan tai päällään jotain sellaista, joka huutaa kilometrin päähän: "Hei, minä olen merkkiä XX!!" (tästä tehdään poikkeus ainakin Louboutinin korkokenkien kanssa, tosin se punainen pohja ei välttämättä huuda kovin kauas mitään)
Burberryllä on kyllä ainakin yksi hyväntuoksuinen parfyymi.

TF: melkein kaikissa asioissa heilun päättömästi tyylikkään minimalismin ja koristeellisemman epäminimalismin välillä osaamatta päättää, kumpi on se minun juttuni. Siksi valitsen yleensä molempia, jos vain mahdollista. Yksinkertaiseen, tyylikkääseen mustaan jakkupukuun saatan yhdistää paljeteilla ja kaikella muulla mahdollisella bling-blingillä koristellun topin. Asunnostani tulee löytymään superromanttinen, vaaleanpunaisin ruusuin ja kaikin mahdollisin kiemuroin koristeltu makuuhuone ja selkeälinjainen, moderni olohuone.

TF: en pureskele kynsiäni, mutta kynsinauhojani nypin innolla. Nyt rakennekynsien aikana se on kuitenkin vähentynyt. Ei siksi että rakennekynnet estäisivät sitä, eivät ne estä, mutta jotenkin nyt vain ei raaski kun on kauniit kynnet ja sitten olisi vieressä rumat kynsinauhat.

TF: olen alkujani ihan maalaistyttö. Olin lukiossa kun isä luopui lihakarjan pidosta. Peltoakin oli tai siis on yhä mutta isän ollessa eläkkeellä, se on vuokrattu eräälle paikalliselle. Kyllä, osaan ajaa traktoria! Muutenkin viihdyn traktoritallissa kädet kyynerpäitä myöden konerasvassa, itse asiassa just viime kesänä tehtiin vanhaan traktoriin isän kanssa moottoriremppaa.

TF: olin yläasteella koulukiusattu, arvatkaapa miksi? No juuri tuo edellä mainittu tf: asuin maalla ja isä oli maanviljelijä! Ja navettakin, voi kauhia! Yläaste nimittäin sijaitsi kunnan keskustassa, jonne koottiin kaikkien lähinurkkien pikkuala-asteiden oppilaat ja suurin osa minunkin luokkakavereista asui siellä keskustassa. Ala-astekavereista vain muutama tuli samalle luokalle ja hekin kaikki olivat sellaisia, joiden perheellä oli vain tontti ja talo siellä pikkukylällä, ei maatilaa.
Tämä voinee antaa hieman perspektiiviä kun puhutaan siitä, ettei homo-/lesbopareille voi antaa adoptio-oikeutta, kun niiden lapsia voidaan kiusata koulussa sen takia. Voi kuulkaa, lapset ja nuoret keksivät mitä tahansa syitä kiusaamiseen. Pitäisiköhän minun vaatia, etteivät maanviljelijät saa tehdä edes omia lapsia?
Että hei vaan kaikki entiset luokkakaverit, ei tule ikävä.

TF: en ole nähnyt vanhempiani ikinä selkeässä humalassa. Eivät vaan käytä.

Muuta ette nyt tällä kertaa saa minusta irti.