Kuka on anteliain?

Eräässä selaamassani aikakauslehdessä oli artikkeli jotakuinkin otsikolla "Kuka on Suomen anteliain" ja siinä oli lueteltu joitain julkkiksia, jotka ovat lahjoittaneet rahaa hyväntekeväisyyteen, kuka mihinkinkohteeseen ja erilaisia summiakin kai. En lukenut sitä kovin tarkkaan läpi, ehkä pitäisi, kunhan löydän aikaa.
Ehkä se julkkiksilla on vähän eri juttu kuin minulla, heistä tiedetään että heillä (oletusarvoisesti) on suht paljon rahaa tai näin ainakin oletetaan ja jotta ei saisi totaali-kusipään leimaa otsaansa, pitää antaa sitä rahaa hyväntekeväisyyteen ja teettää siitä tietysti lehtijuttu. No, ei ehkä niinkään ja onhan se toki hyvä, että jos ylimääräistä pätäkkää löytyy, käyttää sitä myös heikommin pärjäävien avustamiseen.

Itsehän mainitsin, että olisi kiva avustaa erilaisia hyväntekeväisyyskohteita ja voin sen verran tunnustaa, että alkuun ollaankin jo päästy. Liikun kuitenkin hyvin varovasti ja teen lahjoitukset mahdollisuuksien mukaan nimettömänä tai ainakin siten, että minun nimeni ei siellä sadan tuhannen euron pankkisiirron antajan kohdalla komeile... No, satatuhatta on aikamoista liioittelua, sillä pysyäkseni huomaamattomana, olen lahjoittanut pieniä summia, mutta säännöllisesti. Ainakin toivon, että sillä keinolla pysyy huomaamattomana, ettei niiden pikkusummien lahjoittajaa niin tarkkaan selvitetä. Ja tämähän liittyy siis siihen, että minulla ei ole pienintäkään halua paistatella julkisuuden valokeilassa, ei vaikka aihe olisikin niin hieno kuin hyväntekeväisyys.

Hyväntekeväisyyskohteiden valinta on vähintään yhtä hankalaa kuin päättää, mitä hoitoja valitsisi kauneushoitolassa. Kun kuitenkaan ei haluaisi tukea järjetöntä byrokratiaa, jossa iso osa lahjoituksista menee johonkin ihan muuhun kuin suoraan sille autettavalle. Ja eihän tietysti yksikään yhdistys suoranaisesti mainosta, että hei, kun annat meille kympin, menee kehitysmaiden lapsille siitä ehkä pari euroa. Päättelen että ilman taustaselvitysten tekemistä turvallisimpia kohteita lienevät erilaiset kädestä-suuhun-eläinsuojeluyhdistykset, joiden toiminta on pientä, joilla ei välttämättä ole edes toimitiloja varsinaisesti ja jotka pyörivät 100% vapaaehtoistoiminnalla. Miten pitkälle päättelyketjuni on oikea, en tiedä.
Toinen hankala asia on se, että haluan antamiani rahoja käytettävän avustamiseen, ei minkään ideologioiden syöttämiseen. Suhtaudun hyvin, hyvin varauksellisesti kirkon tai muiden hengellisten tahojen tarjoamiin mahdollisuuksiin lahjoittaa hyväntekeväisyyteen.
Tässä suhteessa rahaa huomattavasti parempi vaihtoehto olisikin tarjota sitä omaa työtään, mutta sillä keinoin ei pysty ihan kaikkea auttamaan.

Luokkayhteiskunta

Myönnän etten ole mikään sosiologi enkä yhteiskuntatieteilijä enkä koulutukseltani tai ammatiltani mikään muukaan sellainen, joka näistä asioista oikeasti mitään tietäisi. Kunhan mietin ja ääneen, vaikka olenkin ehkä jälleen kerran tekemässä itsestäni julkista idioottia.

Asia putkahti mieleen Anu Silfverbergin Duunareita kaikki - kolumnin ansiosta. Sinänsä tuo teksti on aika onnistunut, sanoisin. Pystyn omasta tuttavapiiristäni bongaamaan tuossa tekstissä esitettyjä hahmoja ja olenhan täälläkin pohtinut noita kuluttamisen eettisiä ongelmia (tosin edelleenkään se ei mielestäni pitäisi olla keskiluokkaisen tai itse asiassa kenenkään kuluttajan asia ottaa selvää tuotteiden alkuperästä, vaan myyjien ei pitäisi ylipäänsä myydä eikä tuottajien tuottaa eettisesti epäilyttävää tavaraa. Näin siis täydellisessä maailmassa).

Mutta joo, Suomi on kuulemma edelleen luokkayhteiskunta. Ehkä tällä hetkellä huomattavasti enemmän kuin vaikka joskus 80-luvulla. Tuloerot kasvavat, köyhien eli käytännössä alaluokan määrä kasvaa, köyhyys periytyy, keskiluokka märehtii tyytyväisenä vaikka yrittääkin näyttää duunarilta ja eliitti näpertelee keskenään eikä sitä kiinnosta alempi kasti. Mikä kuitenkin määrää yhteiskuntaluokan? Tulot ja omaisuusko? Vai koulutus? Vai perhetausta ja sitä myöten omaksutut asenteet? Vaikutusvalta yhteiskunnassa? Ja missä minä olen?

Jos omaisuutta katsotaan, eliittiin mennään ja kovaa. Yhteiskunnallista vaikutusvaltaa minulla silti ei ole. Vai voisiko sitä hankkia rahalla? Alkaa esimerkiksi avokätisesti tukea haluamiani yhdistyksiä tms?
Koulutukseltani kuulunen keskiluokkaan, enää vuosikymmeneen ei pelkkä korkeakoulututkinto ole taannut sen enempää, ei työtä, ei rahaa eikä statusta ja varsinkin kun kai puolet ikäluokasta pyritään kouluttamaan lukiosta vielä ylöspäin.
Ja perhetaustalta löytyy pienviljelijöitä, torppareita ja duunareita. Isän puolella sukua oltiin valkoisia ja pari kuoli punaisten tappamina, äidin puolelta löytyi taas jonkinverran punaisia, joista joku kuoli valkoisten luoteihin. Niin ja sitten oli niitä Amerikkaan lähteneitä.
Siitä sopii lähteä ottamaan selvää...
Ennen kuin tiesin mitään tuosta perinnöstä, olin todennäköisesti melko selkeästi sitä keskiluokkaa. Korkeahko koulutus, työpaikka, ihan ok palkka, elämä mallillaan vaikkei nyt mitään luksusta, ei vaikutusvaltaa, lievästi kiinnostunut eri asioiden eettisistä ja ekologisista puolista, mutten mikään kiihkoilija. Tarkoittaako yhtäkkinen rahan periminen sitten automaattisesti nousua sinne eliittiin?

Taidan vaan olla kuulkaa nousukas...

Halpaa vai kallista?

Osui tuossa viikonloppuna silmiin joku lööppi, jossa luvattiin paljastaa totuus Miljonääriäideistä. En ostanut kyseistä lehteä, joten en sitten kai tiedä totuutta, tuskin kukaan ainakaan olisi tunnustanut, jos se huijausta olisi.
En tosiaan ole katsonut kyseistä sarjaa kuin kertaalleen, mutta en silti voi välttyä sitä käsitteleviltä juoruilta nettilehdissä ja -foorumeissa. Sitähän tosiaan on epäilty täysin tai ainakin osittain feikiksi milloin mistäkin syystä. Paras tai oikeastaan kehnoin selitys sille oli se, että toisella on nähty päällään H&M:n bikinit.

No herran jumala, jos on rahaa, niin eikö se tarkoita sitä, että nimenomaan voi tehdä ostoksensa juuri niistä liikkeistä, mistä haluaa eikä vain niistä, joihin on varaa? Jos joku rikas tykkää H&M:n vaatteista, niin mitä sitten, vaikka se halpisliike onkin? Pitääkö sitä kulkea yksinomaan Chanelissa ja Manoloissa, jos siihen on varaa?

Eihän se tietysti ole järkevää ostaa huonolaatuisia vaatteita, jotka eivät kestä käytössä, mutta näyttäkää ihminen, joka aina, ikuisesti ja jokaisessa tilanteessa toimii järkevästi. Kuka ei ole koskaan tehnyt yhtäkään heräteostosta, joka on osoittautunut enemmän tai vähemmän tyhmäksi? Tämä ei nyt kuitenkaan ole se pointti vaan se, että onko se oikeasti jotenkin sosiaalinen itsemurha jos varakas ihminen käyttää edullisia vaatteita? Tai muuten vain ei osta aina sitä kalleinta mihin on varaa?

Minä olen ollut intohimoinen Huuto.netin selailija ja kirjaston käyttäjä eikä se johtunut siitä, etteikö olisi ollut varaa ostaa uutta ainakin joskus. Enkä ajatellut luopua näistä tavoistani vaikka voisin toki ostaa kaikki haluamani kirjat. Vähän sama juttu vaatteidenkin kanssa, en aio jatkossakaan jättää jotain kivaa vaatetta tai asustetta ostamatta sen takia että se on halpa. Tai vääränmerkkinen. Tai väärästä liikkeestä.
Ikävä kyllä olen joutunut toteamaan vaatteiden kanssa sen, että kallis ei välttämättä tarkoita pitkäikäisempää. Kehnoihin ostoksiini lukeutuu mm. kallis talvitakki, jonka persus nyppyyntyi ihan samalla tavalla läppärilaukun alla kuin halvemmankin kaverinsa. Puhumattakaan siitä hintavasta merkkilaukusta, jonka pinta rispaantui muutamassa kuukaudessa. No, eipä näitä niin usein ole tullut vastaan, yleensä (onneksi) hinta korreloi kyllä laadun ja pitkäikäisyydenkin kanssa.
Mutta missä menee raja, että korkeampi hinta ei enää tarkoita parempaa laatua? Jos ostan 200 euron villaneuleen, onko Chanelin 1000 euron villaneule viisikertaa kertaa parempaa laatua ja kestää 5 kertaa pidempään? Vai ovatko ne lopulta ihan yhtä hyviä, mutta toisessa vain on se kallis merkki?
Olen ostellut joitain kallita merkkivaatteita jo, mutta aina tarkistanut niiden materiaalit ja viimeistelyn, samalla tavoin kuin teen halvemmillekin vaatteille. Mietin vain, missä menee järkevän hinnan raja?

(okei, tämä on hyvin sekava teksti, en saa oikein kiinni siitä mitä yritän sanoa, jos nyt tiedän sitä itsekään)

Totta vai tarua?

Aloittaessani tätä blogia melkein arvasinkin jossain vaiheessa joutuvani kirjoittamaan tästä aiheesta. Tosin en kyllä ikinä uskonut, että näin pian (luulin että blogini saa vain marginaalisen määrän lukijoita, jos sitäkään). Nimittäin siitä, että onko tämä blogi totta vai ei. Onko jossain oikeasti rikas nuori nainen vai jonkun kiero mieli vain?

No ette kai te nyt sitä minulta kysy?
Jos olen kirjoittanut jo kolme viikkoa valheita, niin ei se kai ole temppu eikä mikään vakuutella teille vielä yksi valhe lisää eli väittää blogia kirkkain silmin todeksi. Ja jos tämä taas sitten onkin totta, niin... ette te sitä mitenkään saa selville (toivottavasti, jos suunnitelmani blogin jonkinasteisesta anonymiteetista toteutuvat). Jos sitten vastaan, että joo, ihan puhdasta soopaa olen tässä kirjoitellut iltojeni iloksi, niin eikös silloin putoa pohja pois vähän koko blogilta?
Tämä on vähän tällainen uskon asia, ei voi mitään. En minä silti aio menettää yöuniani sen takia, ettei joku usko minun blogiini. Ihan rauhassa saa olla uskomatta (ei sitä silti tarvitse tänne tulla työkseen huutelemaan). Tiedän etten uskoisi itsekään, jos joku toinen tällaista kertoilisi.
Tästä taas seuraa se, että jos te kommentoitte jotain tyyliin "ei tää totta oo", "voiks tää olla totta?" tai jotain muuta, niin en minä lähde puolustelemaan tätä blogia ja sen todenperäisyyttä. Sivuutan ne kommentit ihan täysin. Sillä olisiko minun puolusteluillani jotain arvoa, edellä kerrotun perusteella?

Yhden asian kyllä sanon (viitaten näiden kommenttien viidenteen, anonyymin lähettämään kommenttiin) ja se on se, että tämän blogin takaa ei löydy sponsoreita. Se että minä heittelen täällä hatusta vedettyjä brändejä, on täysin sattumanvaraista, omaehtoista ja ennen kaikkea ilmaista mainosta tai epämainosta kyseisille brändeille.
Niin, sen lisäksi yksikään tuotemerkki, maahantuoja tai myyjä ei voi oikein tarjota minulle minkäänlaisia lahjuksia, saati palkkaa tuotteidensa esittelystä ja mainostamisesta tässä blogissa. Palkan maksaminen edellyttäisi pankkiyhteystietojeni antamista, mikä puolestaan paljastaisi maksajalle henkilöllisyyteni (tai ainakin jotakin) ja tavaralahjojen lähettämiseenkin tarvittaisiin minun osoite, minkä jakamiseen suhtaudun penseästi.
Tietysti sitä voisi jonkun postilokero-osoitteen hommata... Vaan eipä vielä ole tullut tarjouksia tuommoisista, niin että asia ei ole ajankohtainen.

Itsekäs p*skiainen

Olen ollut tosi hämmentynyt useista kommenteista, joissa sanotaan jotain tyyliin että kyllä on rahat napsahtaneet oikealle ihmiselle ja mitä kaikkea muuta. Kiva tietysti että jotkut lukijat ovat noin luottavaisia, itse en siihen kykene.
Oli ehkä virhe kirjoittaa niistä suunnittelemistani hyväntekeväisyysjutuista ja muusta sen sellaisesta, koska se taisi antaa ihan väärän kuvan minusta ja tekemisistäni. Suurin osa rahoista menee ihan siihen että niiden avulla yritetään saada lisää rahaa ja loput sitten itseni ja perheen hemmotteluun. Ei suinkaan mihinkään jaloihin tarkoituksiin.
Ja kun vapaaehtoistyöstäkin mainitsin eläinten tai vanhusten hoidon, niin se johtuu vain siitä, että pidän eläimistä ja yleensä myös vanhuksista. En siis ole tunkemassa itseäni mihinkään hommaan vain hyvästä sydämestäni ja auttamisen halusta. Joo-joo, tiedän että on varmasti ihan hienoa sekin, että tekee edes jotain, vaikka sitten rajaisikin jutut niihin asioihin mistä erityisesti pitää, mutta älkää nyt ihmeessä kasatko mitään gloriaa minun pääni päälle siitä hyvästä.

Mitä tulee sitten siihen, että olen "pitänyt jalat maassa" ja "pään kylmänä", kuten monet kommenteissa ovat sanoneet, niin pakkohan se on. Yksinkertainen, välttämätön pakko. Eihän tästä muuten tulisi mitään. Miettikää nyt jos alkaisin sinkoilla ympäriinsä kuin päätön kana ja heitellä rahaa mihin sattuu. Joo, saattaisin ostaa itselleni oikein hulppean kaupunkiasunnon. Vähän ajan kuluttua huomaisin, että sen sijainti ei olekaan hyvä. Tai että pohjaratkaisu on käytännön elämän kannalta järjetön. Lisäksi koko huusholli on täysremontin tarpeessa. Ja oikeastaan en tarvitsisi kaupungista omistusasuntoa, jos ja kun täältä jossain vaiheessa muutan pois. No mitä tästä jäisi käteen? Rahanmenoa, mutta sen lisäksi myös hukkaan mennyttä aikaa ja vaivaa.
Tai vaikka joku urheiluauto. Ihan järjellä ajatellen: mitä sellaisella tekee Suomessa? Sillä voi ajaa ehkä puolet vuodesta, loput ajat se seisoo tallissa. Korkein nopeusrajoitus on 120 km/h, niin lujaa pääsee suunnilleen jo polkuautolla. Tietysti hyvä kiihtyvyys helpottaa ohittamista maanteillä, mutta se kiihtyvyys voi osoittautua haasteelliseksi siinä vaiheessa kun on liukasta tassun alla eikä ihan oikein muista miten kaasupoljinta käytettiinkään talvikelillä. No, yleensähän sen urheiluauton päätarkoitus onkin huutaa ympäröivälle maailmalle: "Kattokaa köyhät mikä mulla on!" Itse haluan nimenomaan välttää tätä.

Pesukone veitsen terällä

Viime aikoina on monesta lähteestä kuullut juttua siitä, miten yksinasuvien, yksinhuoltajien ja joskus jopa pariskuntienkin päivittäinen talous on veitsenterällä. Palkka on pieni, kulut kohtuullisen isot, yksikin epämiellyttävä yllätys voi syöstä koko hataran rakennelman tuhoon. Ei tarvita kuin irtisanominen töistä, lomautus, pitkittynyt sairaus hoito- ja lääkemaksuineen tai ehkä vain hajonnut kodinkone kun talous romahtaa. Varsinkin yksinasuvalla ja erityisesti yksinhuoltajalla tämä on ongelmallista, koska he joutuvat kantamaan vastuun taloudestaan täysin yksin. Pariskunnalla sentäs yleensä on jonkinlaista joustovaraa enemmän.

Yksinasuva maksaa kaikesta vähän enemmän. Pieni kaksio maksaa pääkaupunkiseudulla helposti 700-800 euroa kuukaudessa. Pariskunta sen sijaan mahtuu helposti tuhannen euron kolmioon. Elintarvikkeissa pienten pakkausten yksikköhinnat ovat suuremmat kuin suurperhepakettien. Niin ja se pikkuinen pakastinkin maksaa ihan yhtä paljon sinkulle kuin pariskunnallekin, jälkimmäiset vain voivat tasata sen hinnan keskenään, sinkku ei.

Tämä on ihan tuttua minullekin, vaikka minut kaiketi luettaisiinkin suht hyvätuloiseksi. En ole ollut sitä aina. Muistan erään syksyn opiskeluajoilta, jolloin arvon Kela oli päättänyt katkaista opintotukeni minulle ilmoittamatta vaikka se oli myönnetty koko opiskeluajalle (väittivät että olin hakenut tukea vain edelliselle lukukaudelle, vaikka olin hakenut koko opiskeluajalle ja se oli myös myönnetty. Eivät koskaan myöntäneet virhettään vaikkei siinä tietysti mitään myöntämistä olekaan, selvä kuin pläkki että moka tuli tehtyä). Ei muuten ollut kovin mieltäylentävä tilanne huomata, että rahoja ei ole tullut tilille, vuokran eräpäivä on huomenna ja vähän muitakin hankintoja pitäisi tehdä. Luojan kiitos se sentään oli syksy, kesätöistä oli jäänyt vähän säästöön. Esimerkiksi joulun jälkeen tammikuussa olisi ollut huomattavasti niukempaa, siinä olisi saanut marssia hattu kourassa vanhempien juttusille, että voisittekste millään...

Niin, totean edelleen että minulla sentään on vanhemmat, jotka ovat aina auttaneet mahdollisuuksiensa rajoissa, oli hätä sitten minkälainen tahansa. Nyt kun taloudellinen tilanteeni on huomattavasti parempi kuin koskaan aikaisemmin, vanhemmille kuuluu ilman muuta kaikki se mitä pystyn rahoillani tai muuten heidän puolesta tekemään. Olen sen niin velkaa heille.
Joskus on tuntunut ihan pahalta kun kuuntelee joiden tuttujen tarinoita siitä, miten vanhemmat suorastaan heittivät kodista ulos heti kun täytti 18 tai mieluummin jo vähän aikaisemmin ja sen jälkeen on pitänyt selvitä ihan itse. Senttiäkään rahallista apua ei ole koskaan tullut, vaikka varaa olisi ja muutakin apua hyvin nihkeästi. Selitetään vain että kyllä maailmassa pitää oppia tulemaan toimeen omillaan. Pelkkää kiusantekoa se on eikä mitään muuta.
Se voi tietysti olla, että nämä tällaiset vanhemmat joutuvat vielä makaamaan niin kuin ovat pedanneet. Joskus sitten kasikymppisenä kun vanhainkodissa alkaa tulla aika pitkäksi eikä kukaan tule käymään edes jouluna voi varmasti hyvillä mielin muistella mitä tuli sanottua: "Kyllä maailmassa pitää oppia tulemaan toimeen omillaan".

Minulta hajosi tuossa joitain viikkoja sitten pesukone. Jo se oli kyllä vanhakin, vähän vajaa kymmenen vuotta se minulla on ollut ja kulkenut mukana paikasta toiseen. Jossain muutossa se sai osumaa kanteensa ja siitä lähtien kansi on kolissut lingotessa. Nyt sitten se päästi kamalan kronksauksen kesken linkoamisen ja kolisi sen jälkeen kahta pahemmin. Ohjelman loputtua kansi ei suostunut enää aukeamaan, ei hyvällä eikä pahalla. Lopulta väänsin sen auki isolla ruuvimeisselillä ja siinä se lukitus meni sitten lopullisesti rikki, ellei se ollut sitä tehnyt jo siinä vaiheessa kun se kronksahti.
Nämä ovat juuri niitä tilanteita, joissa on suorastaan onnellinen siitä, että laarin pohjalla on vähän ylimääräistä. Taloyhtiössäni ei ole pesutupaa, joten ilman omaa pesukonetta tulee toimeen huonosti tai ei lainkaan ja varsinkin kun lähinurkkien palveluvalikoimaan ei kuulu pesula. Ilman tätä yllätysperintöä olisin todennäköisesti joutunut kaivamaan pesukonerahoja säästötililtäni, missä olen yrittänyt pitää pientä rahavarantoa pahan päivän varalta ja toisaalta säästellyt myös joulua ja lomamatkoja varten. Sen kaivelu juuri lokakuussa olisi tietysti tarkoittanut sitä, että joululahjarahastoon olisi tullut ammottava reikä, jonka paikkaamiseen ei olisi montaa palkkaa ehtinyt tulla.

Hätähän ei kuitenkaan ole tämän näköinen vaan marssin heti seuraavana päivänä lähimpään kodinkoneliikkeeseen katselemaan pesukoneita. Köyhän ei ole varaa ostaa halpaa, sanotaan ja rikkaan ei tarvitse ostaa halpaa, joten katselin vähän kalliimman hintaluokan koneita. Valinta päätyi Mielen pesukoneeseen, joka vaikutti ominaisuuksiensa ja pesuohjelmiensa perusteella olevan juuri sopiva minulle. Tilasin samalla vanhan koneen kuljetuksen pois ja kun kerran tarjottiin, myös uuden koneen asennuksen käyttökelpoiseksi. Se on osoittautunut vallan mukavaksi koneeksi, vaikka käytön opettelu aluksi vaatikin käyttöohjeen perusteellista selaamista.

Mutta entäs kaverit?

Kuten kirjoitin, olen päättänyt olla yhtä onnellinen kuin tähänkin asti, huolimatta omaisuuden yhtäkkisestä paisumisesta. Päätöstä horjuttaa kuitenkin yksi asia: kaverit. Miten he suhtautuvat tähän? Ovat kateellisia? Yrittävät hyötyä tilanteesta itse? Alkavat vältellä minua? Ja mikä kaikkein pahinta: entä jos koko juttu leviää julkisuuteen?

Tällä hetkellä melkein koko totuuden tietää vain perheeni, jota on vannotettu olemaan pääasiassa hiljaa. Yksi kaveri, itsekin varakkaasta perheestä oleva tietää myös aika paljon, muttei rahasummia. Hänelle uskalsin kertoa, koska jotenkin kaikista ihmisistä uskoin juuri hänen suhtautuvan minuun sen jälkeenkin vielä normaalisti. Näin on toistaiseksi asiat olleetkin, luojan kiitos.
Mutta tässä nyt vähitellen pitäisi alkaa muillekin tutuille selitellä jotain, pääasiassa että miksi irtisanoutui töistä, miksi muuttaa uuteen kämppään, miksi sitä ja miksi tätä. Aion kertoa kyllä totuuden, sen että napsahti satumainen onni kohdalle ja kaukaiselta sukulaiselta tuli pikkuperintö. Tarinassa on vain se vika, että se kuulostaa juuri niin uskomattomalta kuin se onkin.

Entäs sitten miespuoliset kaverit? Jos jossain vaiheessa asun puolen kartanon kokoisessa omakotitalossa, pihassa kellistelee kallis katumaasturi ja tallissa piilossa, aurinkoisia ilmoja odottamassa on sekä iso moottoripyörä (päätin että aion ajaa prätkäkortin ensi kesänä) sekä tuliterä Aston Martin, niin jo ihan pelkkien taloudellisten näkökulmien pohjalta: eikö se sinkkutyttönen kannattaisi iskeä pois kuleksimasta vapailla markkinoilla? Jos jotain ikinä toivon, niin nimenomaan sitä ettei näille putkahda tämä ajatus mieleenkään.

Muutenkin tuo toinen sukupuoli rassaa nyt pahasti. Minulla ei ole ollut minkäänlaista vakiintunutta tai edes sellaiseksi kuviteltua suhdetta reiluun vuoteen, joitain hassuja säätöjä vain, jotka eivät ole edes makuuhuoneen kynnykselle asti ehtineet. Voin tunnustaa että silloin puolitoista vuotta sitten tuli sen verran pahasti takkiin parisuhdesektorilla ettei ole sen jälkeen oikein kiinnostanut viritellä mitään. Nyt kiinnostaa vielä vähemmän.
Koska en aio piilotella rahojani ja ajaa vanhalla Ladalla tai asua jossain kaupungin halvimmassa vuokrakämpässä, näkyy väistämättä ulospäin, että tuolla on rahaa vähän enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Muuttuuko jokainen ihmissuhteen alku miehen puolelta omaisuuden metsästykseksi? Vai alkaako kateus vaivata kun itsellä on työsuhde-Ford ja toisella ikioma, velaton Hummer (joo, ei pelkoa, että mä Hummeriin sortuisin, mutta noin esimerkkinä)? Tuleeko mistään suhteesta mitään, jos miehellä joko vilisee dollarinkuvat silmissä kuin hedelmäpelin rullat tai sitten naama on kateudesta ja katkeruudesta vihertävä?

Pelkäänkin, että kuolen rikkaana, mutta yksin... 

Rikas tyttörukka?

Sitä on viime aikoina miettinyt kovasti näitä rahajuttuja ja sitä, muutunko nyt onnellisemmaksi vai onnettomammaksi kuin mitä ennen olin.
Raha ei tuo onnea, sanovat köyhät. Eivät tuo muuten rahahuoletkaan, sanon minä. Varsinkin opiskeluaikoina oli rahat joskus todella tiukalla enkä tiedä miten olisin selvinnyt muutamista viikoista ilman vanhempien apua. Luojan kiitos minulla sentään oli vanhemmat jotka tarvittaessa auttoivat. Eihän heilläkään isoja rahoja ollut, mutta opiskelijalle parikymppiäkin on suuri summa ja joululahjaksi saadulla satasella eli kuukauden leveästi. Mutta ei se elämä silloin niin onnellista ollut, kun joutui joka käänteessä miettimään, onko varaa, pitääkö säästää, mitä jos loppukuulle tulee vielä lääkkeidenostoa tai jotain muuta ylimääräistä menoa. Ei ehkä onnea, mutta tietynlaista varmuutta se tuo, kun tietää että tilillä on edes vähän pahanpäivän varalle.

Nyt rahanriittävyyshuolien sijaan on tullut huoli siitä, miten saan pidettyä rahani tallessa ja kasvatettua niitä fiksusti. Tiesittekö että pankeilla on esimerkiksi vain 50 tuhannen euron talletussuoja? Jos pankki menee konkurssiin, taataan ainoastaan 50.000 euroa tilillä olleista rahoista, riippumatta siitä miten paljon talletuksia oikeasti oli. Kun tilin loppusummassa on jokunen nolla enemmän, se tekee asioista hieman haastavia. Tällä hetkellä kuitenkin maksan mielenrauhasta rahojen suhteen ammattilaisille, jotka kehittelevät koko ajan keinoja säilyttää, kasvattaa ja turvata omaisuutta. Kyllä, rahalla voi ostaa jopa mielenrauhaa.

Tuleeko minusta nyt aivan huikaisevan onnellinen siis?
No tuskin. Ei varmaan ainakaan sen onnellisempi kuin mitä nyt olen. Olin ihan onnellinen jo ennen tätä koko episodia enkä ainakaan vielä näe yhtään syytä, miksi tilanne siitä radikaalisti muuttuisi. Raha helpottaa monia asioita, siinä sen funktio minulle.

Kuulostaa tosi masentavalta, eikö totta?
Suomessa tunnutaan elättelevän tällaista jos-jos-jos-myyttiä. Jos olisin rikkaampi, olisin onnellisempi. Jos olisin hoikempi, olisin onnellisempi. Jos olisin kauniimpi, elämäni olisi onnellisempaa. Mikään ei ole nyt hyvin, onneen tarvitaan aina jotain. Ja sitten jos sen jonkun jutun saa, ei olla oikeastaan yhtään sen onnellisempia.
Kaikkein eniten ovat itse asiassa jo vuosia naurattaneet nimenomaan nämä laihdutusmainokset, lääkkeet, painonvartijat, kuntosalit ja muut, jotka aivan erityisesti markkinoivat laihuuden mystisesti onnellistuttavalla vaikutuksella omaa tuotettaan ja palveluaan. Lihava = onneton, laiha = onnellinen. Kun laihdutat 10 kiloa, onnea tulee ovista ja ikkunoista, pielessä oleva parisuhdekin parantuu kuin taikaiskusta, dementikkoäitisi saa muistinsa takaisin ja häirikkölapsestasi tulee koulussa menestyvä enkeli! Ja vaikka jos 5 kiloakin putoaa, niin kyllä se onni tulee jo ainakin ovikelloa soittelemaan kohteliaasti.
Kuka tätä muka uskoo? No aika moni vissiin, eivät kai esimerkiksi naistenlehdet olisi joka vuodenaikana täynnä näitä "kesäksi/talveksi bikinikuntoon" tai "joulu-/pääsiäis-/kesä-/syyskilot pois" artikkeleitaan. Mutta ei se laihuus ole onnellisuuden tae eikä kilot onnellisuuden este. Eikä rahakaan, kumpaankaan suuntaan.

Ainakaan nyt toistaiseksi en aio ryhtyä miksikään rikkaaksi tyttörukaksi sen paremmin kuin markkinoimaan rahan tuomaa onnea. (BTW, tässä blogissa varmaan tulee kerrottua yhdestä jos toisesta asiasta, mitä aion ostaa tai olen ostanut, mutta se on tavaraa, ei onnea)