Erään tuhkimotarinan loppu

Minä olen muutaman viime viikon pakoillut pahaa maailmaa. Lähinnä kiertämällä sitä.
Suhde Jussin kanssa tuli tiensä päähän syistä joita en viitsi tässä eritellä. Omaisuudella ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Koska tässä on kuitenkin tullut viihdyttyä yksissä jo jonkin aikaa, ei bänät naurata pätkääkään. Suhteellisen hyvässä yhteisymmärryksessä kuitenkin erottiin, ei ole siis pelkoa että Jussi kiukuspäissään ja kiusaa tehdäkseen kavaltaa meikäläisen juorulehdille. Yritetään olla jotakuinkin väleissä, mikä käytännössä tarkoittaa sitä että moikataan kun tavataan.

Koska kuitenkaan ei huvittanut ihan heti juosta pahki Jussiin, sen verran otti sekä päästä että sydämestä, päätin lähteä reissuun. Ensin viikon verran saksalaisessa kylpylässä, kaikki mahdollinen mitä ihmisen rentouttamiseksi on keksitty. Hierontaa, hemmottelua, kauneudenhoitoa, hyvää ruokaa, joogaa, muuta liikuntaa ja upeat maisemat.
Seuraavaksi viikoksi sain siskon seurakseni ja se olikin sitten varsinainen örvellys terapiaviikko Välimeren rannalla, kohteessa jonka nimi jääköön armeliaasti paljastamatta. Tytöt pitivät pikkuiden hauskaa. Onneksi ei ole meikäläisen nimi tai naama esiintynyt missään juorupalstoilla, koska tuosta viikosta olisi riittänyt Seiskalle materiaalia useiksi viikoiksi eteenpäin. No, huumeista pysyttiin erossa ja alaikäisistä myös, mutta muuten jätän yksityiskohdat vain asianosaisten välisiksi.
Kuurin viimeisteli viikko shoppailua ja muita kulttuuriharrasteita Lontoossa.

Tämän jälkeen on tullut selväksi, että elämä jatkuu ja maailma ei kaadu, vaikka siltä välillä tuntuikin. Paluu kotimaan kamaralle ja omaan huusholliin oli monen viikon hotellielämän jälkeen ihan jees ja pahin masennus on takana. Onhan minulla paljon projekteja, joiden kimppuun aion käydä hartiavoimin. Vaikka välillä tulee pakostakin ajatelleeksi, että noinkohan minusta tulee vanhapiika...

Miksi ei kannata rikastua?

© epSos.de

Taloussanomat listaa kymmenen väärää syytä, minkä takia ihmiset haluavat rikastua. Minulla ei sinällään ole tuohon sanottavaa, koska minulle omaisuus nyt vain tipahti melkein käytännössä taivaasta enkä tehnyt sen eteen erityisesti mitään. Sanonpa silti muutaman sanan tuosta artikkelista.

Kohta 2. rahan kuvitellaan parantavan itsetuntoa.
Olen 100% samaa mieltä artikkelin kanssa, rahalla ei ole mitään vaikutusta itsetuntoon. Voin ostaa itselleni kartanon ja yksityisjetin sekä kasakaupalla timantteja, merkkivaatteita ja luksuslaukkuja, mutta se on kaikki vain pintaa. Ei se vaikuta itsetuntoon mitenkään.

Kohta 3. rikkauden kuvitellaan antavan vapautta.
Noh, haluaisin olla eri mieltä tuon artikkelin kanssa, mutta en uskalla vielä sanoa sitä enkä tätä.

Kohta 4. rahan kuvitellaan tuovan myös rakkautta.
Tämä tiedetään jo etukäteen bullshitiksi. Tähän uskovat vain ne 60+ formulapomot ja muut mogulit, jotka vannovat rakkauttaan siihen parikymppiseen mallityttöön, joka nyökyttelee vieressä eikä varsinaisesti sano mitään asiasta.

Kohta 5. rikkaan ei tarvitse tehdä töitä.
Tämä ei sinällään koske minua, koska minä en ole koskaan ollut se työnarkomaani, jolle työnteko ja kilpaileminen ovat parasta huumetta. Mutta kuten kirjoitin, minulta hajoaisi pää, jos en tekisi jotain ja niinpä työelämä kutsuu. Tilanne on siinä mielessä kuitenkin helpompi nyt, koska voin sanella omat ehtoni.

Kohta 6. rahan kuvitellaan tuovan uusia kokemuksia.
Minä väitän, että raha todella tuo uusia kokemuksia. En ole aiemmin tehnyt monia sellaisia asioita, joita olen tehnyt nyt kun on aikaa ja varaa. Osin oman mukavuusalueeni ulkopuolellakin.

Kohta 7. raha poistaa ongelmat.
Tähänkään ei varmaan kukaan usko? Toimeentuloon liittyvät ongelmat se kyllä poistaa, mutta tuo mukanaan nipun ihan uusia juttuja. Raha ei ole ongelmatonta, jos kohta ei sen puutekaan.

Kohta 8. rikkaan ei tarvitse vaivata päätään pikkuasioilla.
Minä en ymmärrä tämän kohdan tekstiä, että miten se liittyy tuohon otsikkoon, mutta katsotaan nyt pelkkää otsikkoa. Ikävä kyllä ne miljoona pikkuasiaa eivät katoa rahojen tieltä mihinkään.

Kohta 10. rahan kuvitellaan tuovan rauhaa ja turvaa.
Voin ostaa markkinoiden parhaan hälytyslaitejärjestelmän ja palkata vaikka turvamiehiä perääni ympärivuorokautisesti, mutta jos näin paljon pelottaisi, tuntisinko sittenkään olevani turvassa? Turvattomampi olo minulla nyt on kuin oli ennen perintöä.

Such a perfect life?

© A. Osterberg

Blogeja kritisoidaan todella usein siitä, että niissä elämä on aina ihanaa. Vesisadekin on hieno juttu, kun voi juoda sateessa kuoharia uudet kengät jalassa ja koskaan ei asiat ole huonosti. Kivaa pintaliitoelämää, jossa on jatkuvasti uusia vaatteita, meikkejä, kenkiä, laukkuja, miehiä ja niin edelleen. Ei ymmärretä lainkaan sitä, että sitähän blogit ovat: viihdettä. Näille vastapainoksi löytyy kyllä blogeja, joissa kaikki on jatkuvasti päin mäntyä, valitetaan, angstataan, synkistellään, masennutaan, oksennetaan ja kylvetään raha- ja mieshuolissa. Jostain kumman syystä tällaiset blogit harvemmin keikkuvat siellä suosituimpien listoilla. Positiivisuudelle on ilmeisesti markkinansa, vaikka Suomessa ollaankin.

Luonnollisesti olen saanut kritiikistä oman osani ja se hämmentää. Luulevatko jotkut ihmiset todella, että tässä on koko elämäni mitä tänne kirjoitan? Että olen kertonut aivan kaiken? Siis tietenkin tämä blogi käsittelee pääasiassa vain niitä positiivisia asioita, koska osa negatiivisista on niin henkilökohtaisia, etten kerro niistä ehkä kellekään, saati että levittelisin niitä täällä.

Haluan kuitenkin muistuttaa itse kutakin siitä, että rahalla saa ostettua paljon asioita, muttei silti kaikkea. Sen olen tässä kesän aikana itse kokenut, voisi osin sanoa jopa että karvaasti. Mummo sai vakavan sairaskohtauksen kesällä, on nyt jo kotiutunut sairaalasta, mutta selkeästi huonommassa kunnossa kuin mitä oli vielä keväällä (siinä muuten yksi syy blogihiljaisuuteen: olen ollut paljon mummon luona sairaalassa). Isänkin terveys tökkii, ei onneksi yhtä vakavasti kuin mummolla mutta kuitenkin. Siskon suht pitkäaikainen seurustelusuhde tuli tiensä päähän, vieläpä erittäin ikävällä tavalla. Talon rakennustyömaalla loukkaantui yksi rakentajista. Kas siinä nyt sitten vastapainoksi masentelua.

Että tässä on ollut ruusuilla tanssiminen kaukana, vaikka blogista ehkä sellaisen kuvan onkin saanut. Ja auttaahan se tietysti vähän, että toimeentulosta ei tarvitse kantaa huolta. Jatkossa kuitenkin tulee iloisempia postauksia ja sillä linjalla pysyttäneen.

Minulta ei tipu rahaa

Blogin perustamisen jälkeen sähköpostiini on tipahdellut muutamia pyyntöjä. Niissä on yleensä selitetty, miten kamala jonkun perheen tai yksittäisen ihmisen taloudellinen tilanne on ja pyydetty, jos voisin auttaa. Olen kuulemma viimeinen oljenkorsi.

En ole vastannut näihin mitään.

Vastaan nyt: valitan, mutten halua auttaa tällä tavoin.
Uskon kyllä, että tarinat ovat totta, että joku putoaa siihen askelmien väliin ja jää ilman tuloja isojen lainojen kera, ehkä jopa ilman omaa syytään. Että mistään ei tule rahaa, lainoja ei voi enää lykätä, talo on menossa alta ja veneen alus häämöttää.
Myönnän, että minun käy sääliksi monessa tapauksessa, vaikkei siitä säälistä mitään apua kellekään ole. Mutta että alkaisin pyörittää jonkinlaista yksityistä turvarahastoa ja hoitelemaan muiden ihmisten elämää? Ei.

Syy 1. Haluan todellakin pitää kiinni anonymiteetistäni. Jos alan tehdä omalta tililtäni tai edes kuolinpesän tai yrityksen tai vastaavan nimissä tilisiirtoja, näkyyhän se nimi siellä maksajan kohdalla. Tietysti yritän ainakin uskoa, että jos auttaisin jotakuta ihmistä tällä tavoin, he tuskin lähtisivät kiitokseksi laukkaamaan ympäri maita ja mantuja kuuluttaen minun nimeäni. Mutta silti.

Syy 2. Minä annan jo rahaa hyväntekeväisyyteen. Erilaiset järjestöt, yhdistykset ja sen sellaiset saavat jo enemmän tai vähemmän säännöllisesti minulta taloudellista tukea. Kaikki nämä on ruodittu suht tarkkaan läpi, en halua jakaa rahaa toimistokuluihin saati johtoportaan taskuihin. Tällä tavalla apu tavoittaa uskoakseni ja toivoakseni enemmän ja tasapuolisemmin sitä tarvitsevia ihmisiä.

Syy 3. Verottajakin on kiinnostunut asiasta, jos lahjoitukset alkavat olla liian isoja.

Olen oikeasti pahoillani, muttei tipu.

Lunta, lunta, lisää lunta

Kuten olen sanonut, rahallakaan ei saa ihan kaikkea. Ei esimerkiksi sitä, että vaikka huoltoyhtiö käy putsaamassa talon pihat ja parkkipaikat heti kun tulee hiutalekaan lunta, on katujen kunnossapito sitä sun tätä. Minulla sentään on vielä hyvä tilanne, koska minun ei tarvitse ängetä itseäni aamulla aikaisin ovesta ulos mennäkseni töihin vaan voin yleensä odotella puoleen päivään, että jos joku saisi sen jalkakäytävänkin aurattua. Kateeksi ei kuitenkaan käy niitä nilkkojaan myöten lumessa tarpovia, lumikasojen yli hyppiviä ihmisiä, joita luultavasti ketuttaa sataprosenttisesti jo ennen kuin he pääsevät lähellekään työpaikkaansa. Hyvä alku ihan mille tahansa päivälle. Uhosin jo vaihtavani uuden auton traktoriin, sellaiseen jossa on etukuormaaja, sillä luulisi pääsevän liikkumaan jokseenkin sutjakammin kuin autolla tai jalkaisin.

Näen jo unta siitä, että sitten joskus kun uusi taloni maalla on valmis, herään joku aamu siihen että lunta on tullut ainakin puolitoista metriä enkä pääse ovesta edes ulos. Mietin kuumeisesti, pitäisikö soittaa sille suunnittelevalle arkkitehdille, että haluan autotalliin sellaisen pienen muutoksen, että sinne pitää mahtua auton lisäksi traktori. Sitä ennen minun pitää opetella ajamaan traktoria sen verran kunnolla että uskallan tehdä lumitöitä omassa pihassakin tuhoamatta mitään.

Joo, tiedän, minulla ei nykyisin pyöri päässä muut kuin traktorit. Ja tuossa vieressä pöydällä on mukavia matkaesitteitä lämpimistä kohteista. Siihen Australian-reissuun on vielä aikaa ja toivon että ne tulvat ehtivät laskea ennen sitä...

Pärsk!

Mitä pitää ihmisen tehdä, että välttyisi näiltä jokatalvisilta (ja -syksyisiltä ja -keväisiltä) flunssilta?! D-vitamiinia ja inkivääriä ja viskiä ja villasukkia (sekä valkosipulia sukissa) on kokeiltu jo estoon, mutta niin se vain tuli. Tänäkin vuonna.
Toivottavasti ei ole sika, en ole ottanut rokotusta sitä vastaan, en viime enkä tänä vuonna.

Raha ja mitä sillä ei saa

Raha ei tee kenestäkään kaikkivoipaa.

Todiste nro 1. Ostin nousuhumalavaiheessa itselleni saniaisen kukkakaupasta huolimatta siitä, että vuosien varrella olen onnistunut kiduttamaan kuoliaaksi lukemattoman määrän saniaisia. Minua ja saniaista ei vain ole tarkoitettu yhteen, mutta jaksan silti yrittää vaikka jokaisen kuolonuhrin jälkeen totean itselleni, että nyt riitti, tämä saa olla viimeinen saniaiseni ikinä. Jotenkin niihin aina sitten sortuu uudelleen kun karvaimmat muistot ovat haaltuneet.
Niin tälläkin kertaa kävi. Ostin taas kauniin hiussaniaisen ja taisin hiukan unohtaa sen kastelun muutamaksi ylimääräiseksi päiväksi. Jouduin kiikuttamaan raukan roskiin tuossa muutama päivä sitten.
Koska en kuitenkaan voi olla ostamatta saniaisia jatkossa, yritän muistaa ostaa seuraavalle uhrille samalla myös altakasteluruukun.

Todiste nro 2. Menin ostamaan itselleni myös hienot öljyvärit ja muut tarvikkeet, koska kuvittelin rahan lisäävän myös taiteellisia kykyjäni. Olen aina kyllä pitänyt maalaamisesta ja piirtämisestä, mutta molemmissa hommissa innostus voittaa osaamisen. Omaksi ilokseni olenkin niitä harrastellut ja nyt on sitten kunnolliset välineet, mutta inspiraatio odottaa vielä tulemistaan.

Todiste nro 3. Jos yrittää mennä elokuviin katsomaan jotain suosittua, vasta teattereihin tullutta pätkää, se lippu kannattaa varata jo mieluummin vähän etukäteen kuin vasta samana päivänä. Kun ei siellä teatterissa ole järkeviä istumapaikkoja enää tarjolla.

Todiste nro 4. Piikkikorkoja ei vain ole tarkoitettu käytettäväksi talvella, vaikka kuinka kulkisi taksilla paikasta toiseen. Tai sitten minä en vain osaa...

"Kiva toi sun suhtautuminen..."

Anuliina kommentoi 3.11. julkaistuun tekstiin, että minulla on kuulemma kiva suhtautuminen tähän perintöön. No, tietysti se nyt, kun juttu on ollut tiedossa puolitoista kuukautta, pahin pöly on laskeutunut ja asiat järjestyneet sille tolalle, että kaikki on oikeastaan ihan hyvin.

Ikävä kyllä minun täytyy romuttaa vaaleanpunaiset unelmat. Tilanne on ollut aika lailla toisenlainen ja minulla on ollut pahimman sortin asennevamma rahoja kohtaan. Muistan nimittäin toivoneeni useammin kuin kerran, että koko juttu olisi vain unta. Ei ehkä kovin pahaa painajaista, mutta sellaista, että voisi aamulla herätä ja todeta olevansa taas se sama vanha minä samassa vanhassa tilanteessa. Se olisi vain ollut niin paljon helpompaa.

Ihan ensimmäinen reaktio perinnöstä kuultuani oli suht ymmärrettävä: "Täh? Mä?! Kyllä te nyt puhutte ihan omianne..."
Sitten tuli nousuhumala: "Rahaa. Mulla on paljon rahaa. Jee!"
Siinä vaiheessa kun asiaa hoitanut lakimies alkoi kysellä, että mites nyt aion sijoittaa noita ja muutenkin järkevästi hoitaa varojani, selvisi sekä hänelle että minulle itselleni, että pihallahan se raukka on kuin lumihanki. Minulla ei ole minkäänlaista kaupallista koulutusta, juridisesta puhumattakaan. Kirjanpidosta tiedän juuri sen verran ettei huvita lopuista ottaa selvääkään. Laskuni olen osannut maksaa, mutta mistään sijoituksista, edes pienistä, en ole ollut perillä pätkän vertaa. Siinä sitten sopii alkaa miettiä mikä olisi järkevää.
Vaikka omaisuudestani pääosin huolehtivatkin ammattilaiset, olen joutunut opettelemaan yhtä ja toista talouteen, veroihin ja moniin muihin asioihin liittyviä juttuja. Aluksi se ei ollut helppoa, kun oli lähes jokaisen vieraankuuloisen termin kohdalla hukassa, mutta vähitellen se oppi tarttuu ja pakko oli aina kysyä perusteelliset selitykset. Mutta kun minä luulin koulut käyneeni jo...

Olen murehtinut öitä myöten noita raha-asioita. Yhtäkkiä tuntui siltä etten voi luottaa keneenkään. Lakimiehet viilaavat linssiin ja kavaltavat rahoja, pankit menevät yhdessä yössä konkurssiin ja kaikki muut jotenkin muuten varastavat ne! Terve epäluulo on hyvä asia, mutta vainoharhaisuudesta en ole ihan varma.

Sitten iski totaalipaniikki, kun tajusin, että Suomessa on viime aikoina tehty yksi kaappaus ja kaapatusta on vaadittu rahaa (tästä kirjoitinkin jo). Minä en ole turvassa ja mikä vielä pahempaa, perhe ei ole turvassa. Oven takana tai ainakin bussipysäkillä vaanii joku, joka on joitain mystisiä reittejä pitkin saanut tietää minulla olevan rahaa ja aikoo kaapata minut ihan justiinsa kun vain oveni aukaisen. En kolmeen päivään uskaltanut käydä muualla kuin töissä ja sielläkin vain siksi, että rakennukseen ei pääse ilman avaimia. Sitten loppui kaapista ruoka ja minun oli uskaltauduttava ihmisten ilmoille.
Ja oikeastaan sen ajatuksen vielä kestää, että jos itselle käy jotain, mutta läheisten puolesta pelkääminen se vasta murhaavaa on. Muutaman kerran olin jo itkua vääntämässä ja poliisille soittamassa kun isä tai äiti tai sisko ei vastannut puhelimeen ja kesti ainakin viisi minuuttia ennen kuin soittivat takaisin. Tämä ei ole edes liioittelua.

Eikä niitä rahoja aluksi oikein edes käsittänyt. Sillä isolla numerolla, joka pankista löytyi, ei tuntunut olevan mitään tekemistä arkipäivän kanssa. Se rahaköntti siellä vain odotti viisaita sijoituksia ja nerokkaita hajautuksia, mutta ei tullut mieleen että voin nostaa automaatista parikymppiä ja mennä lounaalle tai vaikka ostaa litran jäätelöä. Ei ehkä fiksuin mahdollinen sijoitus, mutta täysin toteutettava, maanläheinen vaihtoehto kuitenkin. Ne nyt vaan ovat ihan eri rahoja mitä tuommoisiin pikkujuttuihin käytetään. Minun käyttävaroillani ei ole kertakaikkiaan mitään yhteistä sen tilillä lojuvan sarvipään kanssa, vaikka samaa rahaahan ne ovat.

Kuten olen kirjoittanut, monet näistä ongelmista on saatu ratkaistua tai ainakin kutistettua siedettäviin mittoihin ja ihmisen kokoisiksi, joten tilanne alkaa helpottaa vähitellen. Nyt asiaan voi suhtautuakin jo rennommin, jopa huumorilla, mutta ei se koko aikaa ole niin helppoa ja hauskaa ollut. Toivottavasti jatkossa ei tule mitään inhottavia lisäongelmia.
Jos joku olisi esmes kuukausi sitten tullut sanomaan, että kylläpä olen kateellinen sinulle, olisin voinut puolitosissani ehdottaa vaihtokauppoja. Nyt en ehkä enää.

Bad face day

Huonot hiuspäivät loppuvat yleensä geelipurkkiin, mutta miten saisi kuriin naamansa, joka pöhöttyneenä ja turvonneena tuntuu valuvan peilista ulos? Eikä takana ole edes mikään hippayö, vain vähän lyhyeksi jääneet yöunet ja yleinen nuokkumisfiilis. Arsenaalia löytyisi naaman kesytykseen, mutta se, että ostaa kahmalokaupalla kosmetiikkaa, ei tee kenestäkään vielä hyvää meikkaajaa. Ikävä kyllä.
Olisikohan missään mitään meikkausliikettä, joka olisi auki arkisin ennen kahdeksaa aamulla ja tekisi naaman pelastavan arkimeikin alle puolessa tunnissa? Olisin NIIN asiakas.
Tähän hätään sellaista ei löytynyt, joten mietin hetken aikaa pitäisikö repäistä ja pukea päälleen lyhyt hame, puna-mustaraidalliset sukkikset ja korkeat korot, niin ainakin miesten huomio kiinnittyisi naaman sijaan alemmas...