Rikas tyttörukka?

Sitä on viime aikoina miettinyt kovasti näitä rahajuttuja ja sitä, muutunko nyt onnellisemmaksi vai onnettomammaksi kuin mitä ennen olin.
Raha ei tuo onnea, sanovat köyhät. Eivät tuo muuten rahahuoletkaan, sanon minä. Varsinkin opiskeluaikoina oli rahat joskus todella tiukalla enkä tiedä miten olisin selvinnyt muutamista viikoista ilman vanhempien apua. Luojan kiitos minulla sentään oli vanhemmat jotka tarvittaessa auttoivat. Eihän heilläkään isoja rahoja ollut, mutta opiskelijalle parikymppiäkin on suuri summa ja joululahjaksi saadulla satasella eli kuukauden leveästi. Mutta ei se elämä silloin niin onnellista ollut, kun joutui joka käänteessä miettimään, onko varaa, pitääkö säästää, mitä jos loppukuulle tulee vielä lääkkeidenostoa tai jotain muuta ylimääräistä menoa. Ei ehkä onnea, mutta tietynlaista varmuutta se tuo, kun tietää että tilillä on edes vähän pahanpäivän varalle.

Nyt rahanriittävyyshuolien sijaan on tullut huoli siitä, miten saan pidettyä rahani tallessa ja kasvatettua niitä fiksusti. Tiesittekö että pankeilla on esimerkiksi vain 50 tuhannen euron talletussuoja? Jos pankki menee konkurssiin, taataan ainoastaan 50.000 euroa tilillä olleista rahoista, riippumatta siitä miten paljon talletuksia oikeasti oli. Kun tilin loppusummassa on jokunen nolla enemmän, se tekee asioista hieman haastavia. Tällä hetkellä kuitenkin maksan mielenrauhasta rahojen suhteen ammattilaisille, jotka kehittelevät koko ajan keinoja säilyttää, kasvattaa ja turvata omaisuutta. Kyllä, rahalla voi ostaa jopa mielenrauhaa.

Tuleeko minusta nyt aivan huikaisevan onnellinen siis?
No tuskin. Ei varmaan ainakaan sen onnellisempi kuin mitä nyt olen. Olin ihan onnellinen jo ennen tätä koko episodia enkä ainakaan vielä näe yhtään syytä, miksi tilanne siitä radikaalisti muuttuisi. Raha helpottaa monia asioita, siinä sen funktio minulle.

Kuulostaa tosi masentavalta, eikö totta?
Suomessa tunnutaan elättelevän tällaista jos-jos-jos-myyttiä. Jos olisin rikkaampi, olisin onnellisempi. Jos olisin hoikempi, olisin onnellisempi. Jos olisin kauniimpi, elämäni olisi onnellisempaa. Mikään ei ole nyt hyvin, onneen tarvitaan aina jotain. Ja sitten jos sen jonkun jutun saa, ei olla oikeastaan yhtään sen onnellisempia.
Kaikkein eniten ovat itse asiassa jo vuosia naurattaneet nimenomaan nämä laihdutusmainokset, lääkkeet, painonvartijat, kuntosalit ja muut, jotka aivan erityisesti markkinoivat laihuuden mystisesti onnellistuttavalla vaikutuksella omaa tuotettaan ja palveluaan. Lihava = onneton, laiha = onnellinen. Kun laihdutat 10 kiloa, onnea tulee ovista ja ikkunoista, pielessä oleva parisuhdekin parantuu kuin taikaiskusta, dementikkoäitisi saa muistinsa takaisin ja häirikkölapsestasi tulee koulussa menestyvä enkeli! Ja vaikka jos 5 kiloakin putoaa, niin kyllä se onni tulee jo ainakin ovikelloa soittelemaan kohteliaasti.
Kuka tätä muka uskoo? No aika moni vissiin, eivät kai esimerkiksi naistenlehdet olisi joka vuodenaikana täynnä näitä "kesäksi/talveksi bikinikuntoon" tai "joulu-/pääsiäis-/kesä-/syyskilot pois" artikkeleitaan. Mutta ei se laihuus ole onnellisuuden tae eikä kilot onnellisuuden este. Eikä rahakaan, kumpaankaan suuntaan.

Ainakaan nyt toistaiseksi en aio ryhtyä miksikään rikkaaksi tyttörukaksi sen paremmin kuin markkinoimaan rahan tuomaa onnea. (BTW, tässä blogissa varmaan tulee kerrottua yhdestä jos toisesta asiasta, mitä aion ostaa tai olen ostanut, mutta se on tavaraa, ei onnea)