18.8.11

Tattararaa!

Arvatkaas mitä meikäläisellä on?


© Ken

No, ei nyt sentään Hayabusaa, en halua päästä hengestäni, kiitoksia vain. Prätkäkortti tuli ajettua tässä kesällä ja tallissa kellistelee nyt tuliterä menopeli.

17.8.11

Keräily

Ehkä ihmisessä vielä asuu se muinainen metsästäjä-keräilijä, kun erilaiset keräilyharrastukset ovat niin suosittuja. Yksi jos toinen keräilee jotain, jonka kokee kauniiksi tai ainakin kiinnostavaksi. Perinteiset postimerkit ja kolikot ovat saaneet rinnalleen mainoskynät, tarrat, pullonkorkit, Barbie-nuket, Diana&Charles-krääsän ja vaikka mitä muuta. Huuto.netin keräilyosion ja erityisesti sen "Muut keräilykohteet"-alaosion alta löytyy aivan järjettömästi kaikenlaista, paljon sellaista, mitä ei tiennyt olevan olemassakaan (ei välttämättä tarkoita sitä, että olisi kiitollinen tästä tiedosta).

Mutta jokin siinä keräilemisessä kiehtoo, minuakin vaikka ainakin aikaisemmin olen pyrkinyt välttämään turhan roinan kertymistä huusholliini. Siihen nähden postimerkit olisivat käteviä: kauniita, menevät pieneen tilaan ja kansion ovat suht huomaamattomia kirjahyllyssä. Sillä mitä ikinä ehkä alan kerätä, tärkein pointti siinä on kauneus.
Sen takia olen harkinnut semivakavasti taiteen keräilyä, sellaisen taiteen mistä itse pidän. Voin tunnustaa, että pari maalausta onkin tarttunut mukaan jo paikallisista gallerioista. Taide ei ole kuulemma täysin kehno sijoituskohteenakaan, mutta rahan tekeminen sillä vaatii tiettyä silmää nähdä, mikä tulee tulevaisuudessa olemaan kysyttyä eikä siinä välttämättä kysytä omia mieltymyksiä.

16.8.11

Varat ja vastuu


© Maestro AU / Magnus D

Laitan tämän nyt heti seuraavaksi päiväksi, mutta nimimerkki Marke kommentoi osuvasti eilistä tekstiäni:
Olipa mielenkiintoista löytää tällainen blogi. Itse olen miettinyt tuota rahaa omasta tulokulmastani, jossa raha ei meinaa millään löytää tietään luokseni. Olen samaa mieltä tuossa, että raha ei varmasti (siis kokemusta asiasta ei liiemmin ole....) onnea ja autuutta tuo. Ajattelen kuitenkin, että meillä monilla on suhde rahaan jotenkin outo. Itsessäni olen löytänyt esim. sellaisen asian, että oikeasti en ole rahaa nuorempana arvostanut. Tarkastellessani jälkikäteen tekemiäni valintoja, eivät ne ole millään tavoin puhuneet sen puolesta, että olisin arvostanut. Ehkä meidän monen vähärahaisen pitäisikin ensin opetella näkemään rahan arvo ja toisaalta se, että rahan omistaminen toisi myös lisää vastuuta. Helppo köyhän on rellestää, kun ei vastaa taloudellisesti paljostakaan - mutta se, jolla on varallisuutta kantaa myös vastuun varoistaan.


Terävänäköistä ja osui oikeaan, minunkin kohdalla. AEP (aikana ennen perintöä) olin myös suht holtiton rahankäyttäjä. Vaikka sain ihan kohtuullista palkkaa, ei se aina riittänyt kunnolla seuraavaan tilipäivään asti. Eikä minulle vieläkään ole oikein selvinnyt, että mihin ne rahat valuivat. Vuokra tietysti oli kohtuullisen kova yksin maksettavaksi, vähäsen yritin aina säästöönkin laittaa, jos nyt ei muuten niin lomamatkoja ja/tai joulua varten, mutta aina ne loput rahat johonkin menivät. Eikä se minua oikeastaan haitannut, paitsi että palkkapäivään laskettiin toisinaan päiviä, ajattelin että se on ihan normaalia että tili tyhjenee säännönmukaisesti.

Syytän tästä kylläkin osittain pankkikorttia ja sitä, että sillä on liian helppo maksaa mitä vain. Aina on tarpeeksi rahaa mukana kun on pankkikortti, kunnes eräänä päivänä tili onkin tyhjä. Pankkikortin kanssa rahankäyttöä on vähän hankala seurata, koska ostokset saatetaan kuitata tililtä vasta monta päivää oston jälkeen enkä minä ainakaan aina muista, mitä olen ostanut milloinkin ja millä summalla.

Mutta ei se sitä poista, etteikö rahankäyttöni olisi ollut holtitonta, mutta kuten Marke sanoi: helppo olla holtiton kun kyse ei ole suurista summista. Nyt olen joutunut muuttamaan käytöstäni. En sano että minusta olisi tullut inhottavan pihi saituri, joka kerää pulloja ja pussinsulkijoita, dyykkaa roskiksista ruokansa ja käy vakuutusyhtiöiden konttoreissa kahvitarjoilupäivinä ja tietysti kävellen. Mutta minun on ollut pakko laittaa rahankäytölleni jonkinlaiset rajat. Ne ovat löysähköt, luonnollisesti, mutta rajat kuitenkin. Itse asiassa ajatus oli alunperin omaisuudenhoitajien suosittelema.

Minä olen palannut teini-ikään: minulla on käytössäni viikkoraha! Nostan kerran viikossa viikkorahani verran käteistä ja sen jälkeen hautaan pankkikorttini lompakkoon. Kortti kulkee kyllä aina mukana, ennustamattomien hätätilanteiden varalta, joita ei tähän mennessä ole sattunut, mutta kaiken varalta kuitenkin. Niin todella, olen lakannut käyttämästä pankkikorttia lähes täysin. Käteisen kanssa pystyy paljon helpommin seuraamaan sitä rahankäyttöä ihan konkreettisesti. Isommat ostokset, tyyliin rakennuslaskut, matkat, auto tietysti menevät sitten muista rahoista paitsi siitä minun viikkorahastani, mutta ne ovat tietysti vähän poikkeuksellisia. Viikkoraha on tarkoitettu päivittäistä elämistä varten.

Olen tässä ajan mittaan jopa pienentänyt sitä viikkorahaani, koska totesin etten saa kulutettua ihan mielettömiä summia viikossa ja rahaa jäi sitten lompakkoon pyörimään. Sitä tietysti aluksi villiintyi ihan täysin noista rahoista, mutta ensimmäisten kuukausien pörhellyksen jälkeen en ole kaivannut enää uusia asioita joka päivä, en edes joka viikko.

15.8.11

Miksi ei kannata rikastua?


© epSos.de

Taloussanomat listaa kymmenen väärää syytä, minkä takia ihmiset haluavat rikastua. Minulla ei sinällään ole tuohon sanottavaa, koska minulle omaisuus nyt vain tipahti melkein käytännössä taivaasta enkä tehnyt sen eteen erityisesti mitään. Sanonpa silti muutaman sanan tuosta artikkelista.

Kohta 2. rahan kuvitellaan parantavan itsetuntoa.
Olen 100% samaa mieltä artikkelin kanssa, rahalla ei ole mitään vaikutusta itsetuntoon. Voin ostaa itselleni kartanon ja yksityisjetin sekä kasakaupalla timantteja, merkkivaatteita ja luksuslaukkuja, mutta se on kaikki vain pintaa. Ei se vaikuta itsetuntoon mitenkään.

Kohta 3. rikkauden kuvitellaan antavan vapautta.
Noh, haluaisin olla eri mieltä tuon artikkelin kanssa, mutta en uskalla vielä sanoa sitä enkä tätä.

Kohta 4. rahan kuvitellaan tuovan myös rakkautta.
Tämä tiedetään jo etukäteen bullshitiksi. Tähän uskovat vain ne 60+ formulapomot ja muut mogulit, jotka vannovat rakkauttaan siihen parikymppiseen mallityttöön, joka nyökyttelee vieressä eikä varsinaisesti sano mitään asiasta.

Kohta 5. rikkaan ei tarvitse tehdä töitä.
Tämä ei sinällään koske minua, koska minä en ole koskaan ollut se työnarkomaani, jolle työnteko ja kilpaileminen ovat parasta huumetta. Mutta kuten kirjoitin, minulta hajoaisi pää, jos en tekisi jotain ja niinpä työelämä kutsuu. Tilanne on siinä mielessä kuitenkin helpompi nyt, koska voin sanella omat ehtoni.

Kohta 6. rahan kuvitellaan tuovan uusia kokemuksia.
Minä väitän, että raha todella tuo uusia kokemuksia. En ole aiemmin tehnyt monia sellaisia asioita, joita olen tehnyt nyt kun on aikaa ja varaa. Osin oman mukavuusalueeni ulkopuolellakin.

Kohta 7. raha poistaa ongelmat.
Tähänkään ei varmaan kukaan usko? Toimeentuloon liittyvät ongelmat se kyllä poistaa, mutta tuo mukanaan nipun ihan uusia juttuja. Raha ei ole ongelmatonta, jos kohta ei sen puutekaan.

Kohta 8. rikkaan ei tarvitse vaivata päätään pikkuasioilla.
Minä en ymmärrä tämän kohdan tekstiä, että miten se liittyy tuohon otsikkoon, mutta katsotaan nyt pelkkää otsikkoa. Ikävä kyllä ne miljoona pikkuasiaa eivät katoa rahojen tieltä mihinkään.

Kohta 10. rahan kuvitellaan tuovan rauhaa ja turvaa.
Voin ostaa markkinoiden parhaan hälytyslaitejärjestelmän ja palkata vaikka turvamiehiä perääni ympärivuorokautisesti, mutta jos näin paljon pelottaisi, tuntisinko sittenkään olevani turvassa? Turvattomampi olo minulla nyt on kuin oli ennen perintöä.

12.8.11

En tunnusta!

Aamulehden mukaan Tampereella on bongattu Bugatti Veyron. Kiistän millään tavoin olevani tekemisissä kyseisen auton kanssa (siltä varalta että joku edes epäili moista).

Olisihan se aika... makean näköinen, mutta ei, ei kiitos.

® Slobodan Stojkovic

11.8.11

Such a perfect life?


© A. Osterberg

Blogeja kritisoidaan todella usein siitä, että niissä elämä on aina ihanaa. Vesisadekin on hieno juttu, kun voi juoda sateessa kuoharia uudet kengät jalassa ja koskaan ei asiat ole huonosti. Kivaa pintaliitoelämää, jossa on jatkuvasti uusia vaatteita, meikkejä, kenkiä, laukkuja, miehiä ja niin edelleen. Ei ymmärretä lainkaan sitä, että sitähän blogit ovat: viihdettä. Näille vastapainoksi löytyy kyllä blogeja, joissa kaikki on jatkuvasti päin mäntyä, valitetaan, angstataan, synkistellään, masennutaan, oksennetaan ja kylvetään raha- ja mieshuolissa. Jostain kumman syystä tällaiset blogit harvemmin keikkuvat siellä suosituimpien listoilla. Positiivisuudelle on ilmeisesti markkinansa, vaikka Suomessa ollaankin.

Luonnollisesti olen saanut kritiikistä oman osani ja se hämmentää. Luulevatko jotkut ihmiset todella, että tässä on koko elämäni mitä tänne kirjoitan? Että olen kertonut aivan kaiken? Siis tietenkin tämä blogi käsittelee pääasiassa vain niitä positiivisia asioita, koska osa negatiivisista on niin henkilökohtaisia, etten kerro niistä ehkä kellekään, saati että levittelisin niitä täällä.

Haluan kuitenkin muistuttaa itse kutakin siitä, että rahalla saa ostettua paljon asioita, muttei silti kaikkea. Sen olen tässä kesän aikana itse kokenut, voisi osin sanoa jopa että karvaasti. Mummo sai vakavan sairaskohtauksen kesällä, on nyt jo kotiutunut sairaalasta, mutta selkeästi huonommassa kunnossa kuin mitä oli vielä keväällä (siinä muuten yksi syy blogihiljaisuuteen: olen ollut paljon mummon luona sairaalassa). Isänkin terveys tökkii, ei onneksi yhtä vakavasti kuin mummolla mutta kuitenkin. Siskon suht pitkäaikainen seurustelusuhde tuli tiensä päähän, vieläpä erittäin ikävällä tavalla. Talon rakennustyömaalla loukkaantui yksi rakentajista. Kas siinä nyt sitten vastapainoksi masentelua.

Että tässä on ollut ruusuilla tanssiminen kaukana, vaikka blogista ehkä sellaisen kuvan onkin saanut. Ja auttaahan se tietysti vähän, että toimeentulosta ei tarvitse kantaa huolta. Jatkossa kuitenkin tulee iloisempia postauksia ja sillä linjalla pysyttäneen.

10.8.11

Tekemistä pitkiin päiviin

Liioittelin ehkä hieman antaessani ehkä sellaisen kuvan, ettei minulla olisi kerrassaan mitään tekemistä laiskottelun ja lorvimisen lisäksi. Olen pitkin talvea puhunut siitä, että sitten kun alkaa oloneuvoksen päivät kyllästyttää, olisi kiva keksiä jotain järkevää ja mielekästä tekemistä, ehkä jopa mahdollisuutta kehittää itseään. Ei ehkä kokopäivätyötä, mutta jotain.

Jotain on todellakin löytynyt. Olen jonkin aikaa ollut osa-aikaisena (mitään työaikaa tai tuntimääriä ei ole, teen töitä silloin kun ehdin ja on tarvis) mukana eräässä it-alan yrityksessä. Työni on kaksijakoista: pääsen loistamaan siinä jo hankitulla ammattitaidollani, mutta se toinen homma on sellaista, etten ole ikinä ennen tehnyt sitä. Se on osin open source - projekti, saan siitä jonkinlaista korvausta vaivanpalkaksi, mutta enhän minä sitä rahan takia tee.

Ei varmaan liene vaikea arvata, etten kerro hirveästi enempää työstäni tai tästä firmasta, tyydyn vain toteamaan, että olen tainnut löytää henkisen kotini. Firma on vähän sellainen "propellihattupulju", siellä tehdään kivoja juttuja ja jos siinä samalla tapahtuu kasvua, se on vain plussaa. Ei tämä nyt tietysti koko totuus ole, voittoahan sen on tuotettava ainakin jollain aikavälillä, että pystyy toimimaan ylipäänsä, mutta sekin on onnistunut. Ja tärkeintä minulle on se, että minulla on mielekästä tekemistä enkä ihan kokonaan tipahda alan kuvioista, vaikken säännöllisessä kokopäivätyössä olekaan.

Ne jotka joskus aikanaan kommentoivat, että kyllä ihmisellä pitää jotain työtä olla, saattoivat olla oikeassa. Ainakin minulle työ maistuu ihan eri tavalla nyt kun se ei ole pakko ja se on mielekästä.

9.8.11

Minulta ei tipu rahaa

Blogin perustamisen jälkeen sähköpostiini on tipahdellut muutamia pyyntöjä. Niissä on yleensä selitetty, miten kamala jonkun perheen tai yksittäisen ihmisen taloudellinen tilanne on ja pyydetty, jos voisin auttaa. Olen kuulemma viimeinen oljenkorsi.

En ole vastannut näihin mitään.

Vastaan nyt: valitan, mutten halua auttaa tällä tavoin.
Uskon kyllä, että tarinat ovat totta, että joku putoaa siihen askelmien väliin ja jää ilman tuloja isojen lainojen kera, ehkä jopa ilman omaa syytään. Että mistään ei tule rahaa, lainoja ei voi enää lykätä, talo on menossa alta ja veneen alus häämöttää.
Myönnän, että minun käy sääliksi monessa tapauksessa, vaikkei siitä säälistä mitään apua kellekään ole. Mutta että alkaisin pyörittää jonkinlaista yksityistä turvarahastoa ja hoitelemaan muiden ihmisten elämää? Ei.

Syy 1. Haluan todellakin pitää kiinni anonymiteetistäni. Jos alan tehdä omalta tililtäni tai edes kuolinpesän tai yrityksen tai vastaavan nimissä tilisiirtoja, näkyyhän se nimi siellä maksajan kohdalla. Tietysti yritän ainakin uskoa, että jos auttaisin jotakuta ihmistä tällä tavoin, he tuskin lähtisivät kiitokseksi laukkaamaan ympäri maita ja mantuja kuuluttaen minun nimeäni. Mutta silti.

Syy 2. Minä annan jo rahaa hyväntekeväisyyteen. Erilaiset järjestöt, yhdistykset ja sen sellaiset saavat jo enemmän tai vähemmän säännöllisesti minulta taloudellista tukea. Kaikki nämä on ruodittu suht tarkkaan läpi, en halua jakaa rahaa toimistokuluihin saati johtoportaan taskuihin. Tällä tavalla apu tavoittaa uskoakseni ja toivoakseni enemmän ja tasapuolisemmin sitä tarvitsevia ihmisiä.

Syy 3. Verottajakin on kiinnostunut asiasta, jos lahjoitukset alkavat olla liian isoja.

Olen oikeasti pahoillani, muttei tipu.

8.8.11

Työttömän arkea

Jo heti vuodenvaihteen jälkeen päätin yrittää taistella järjetöntä iltavirkkuutta vastaan yrittämällä mönkiä punkasta pihalle ennen puolta päivää. No se on onnistunut kohtuullisen kiitettävästi enkä ole sotkenut vuorokausirytmiäni kovin pahasti. "Kovin pahasti" tarkoittaa sitä, että kiitos töissä käyvän Jussin, herään yleensä arkiaamuina jossain seiskan ja kasin välillä ja kampean pystyyn myös silloin. Iltasella kuitenkin tulee yleensä valvottua puolille öin tai ylikin, mutta onneksi päivällä voi ottaa nokoset. Päiväunista onkin tullut uusin paheeni.

Mutta ei ne päiväunet ole ongelma, jos ne eivät lipsahda 3-4 tunnin hirsien vetelyksi, jolloin nukkumattia voi odottaa seuraavan kerran kylään vasta aamuyöstä. Ongelma on se, että läheskään jokaisena päivänä tässä kesälläkään ei ole ollut mitään aikataulutettua, tähdellistä tekemistä. Liian helposti sitä sitten jää lorvimaan tietokoneen ääreen tai lehtipinon sekaan ja yhtäkkiä huomaa päivän olevan ohitse. Talvella sen vielä sulattaakin, mutta kesäpäivien tuhlaaminen tällä tavalla on suoranainen rikos. Mutta mikä neuvoksi?

Helppoa: tekee itselleen päiväohjelman. Tunti surffailua. Tunti lukemista. Tunti ulkoilua. Sitten kauppaan ja syömään. Tunti tai pari puutarhanhoitoa ja kännykkä muistuttaa aina kun on aika vaihtaa hommia. Kännykässä on myös herätys päivätorkuilta, jotta nekään eivät venähdä turhan pitksiksi. Tokikaan ohjelma ei ole mikään kiveen hakattu kalenteri vaan siitä joustetaan tarpeen ja fiiliksen mukaan. Koska harvoja asioita on ihan pakko tehdä tietyllä kellonlyömällä, ohjelma on erittäin avoin erilaisille extempore-jutuille. Päiväni muuttuivat tämän myötä mielenkiintoisiksi ja mielekkäiksi.

5.8.11

Metsän antimia

Tämä loppukesä on kiireistä aikaa hamstereille, ei riitä että pelkästään puutarhan sato alkaa vähitellen kypsyä korjuukuntoon, mutta saman tekee metsänkin syötävät. Minähän uhkasin muuttaa syksyksi metsään, jos löytyy jokin vastamyrkky hirvikärpäsiin. Myrkkyä ei ole löytynyt (tosin bongasin kyllä kaupassa jotain hirvikärpäs-stoppina myytyä tuotetta, mutten jostain vaikeasti käsitettävästä syystä ostanut sitä tuolloin mukaan. Mahtaneeko toimia?), mutta metikössä on tullut mesottua siitä huolimatta.

Ikävää asiassa on se, että mustikoita ei ole. Ei vain ole kuin muutama harva ja nekin ovat kokoluokkaa "missä on mikroskooppi". No, keväällä oli kyllä halloja kukinta-aikaan ja kuiva kesä tuottaa pieniä mustikoita muutekin. Onneksi ongelma on vain paikoittainen, sillä Jussin vanhempien mökillä muutaman sadan kilometrin päässä on metsät mustikkaa pullollaan. Kyllä, appiehdokkaatkin on tavattu jo... Jussin äiti varsinkin on ahkera marjastaja ja tuntee ne seudut kuin omat taskunsa. Mutta sehän nyt ei ole vielä koko totuus, sillä myös Jussin isä ja Jussi itse lähtevät ihan mielellään marjametsään. Näin vanhaksi täytyy elää että näkee senkin ihmeen: marjastavan/sienestävän miehen. Tosin sekä Jussi että hänen isänsä kyllä ovat myös innokkaita metsästäjiä, joten metsässä liikkuminen on tuttua muutenkin. Ja mustikkaa on saatu niin paljon että siitä on riittänyt jakaa tutuillekin. Tosin myös hirvikärpäsiä on samalla mitalla myös, mutta niitä eivät suostuneet perhe ja kaverit ottamaan vastaan vaikka olisin ilomielin muutaman lahjoittanutkin.

Sienten kanssa on sama juttu, sen verran mitä niitä nyt vielä löytyy. Joissain paikoissa on ja joissain taas ei ainoatakaan. Vastaan on osunut mieletön kanttarellisuoni ja herkkutatteja sen verran että osa on päätynyt pakastimeenkin, ei vain heti tuoreeltaan syötäväksi. Jussin äiti lupasi minulle myös kuivattuja herkkutatteja, hänellä on nimittäin jonkinlainen kasvikuivuri (menee muuten minunkin ostoslistalle).

Villivadelmiakin on bongailtu parilta hakkuuaukealta jopa ihan täältä kotinurkilta. Pieniähän nekin, mutta maistuvia ja yllättävän toukattomia.

Tämän lisäksi olemme herkutelleet ravuilla. Jussin mökkijärvessä majailee kohtuullinen rapukanta ja Jussilla on ollut parina yönä merrat pyytämässä. Saksiniekkoja on saatu sen verran, että olen ehtinyt ihan työlääntyä niiden perkaamiseen, vaikka hyviä ne ovat, ei käy kieltäminen.

Jos joku alkaa epäillä, että me Jussin kanssa viettäisimme ihan jokaisen vähänkin liikenevän vapaahetken ulkosalla, saattaa osua aika oikeaan. Minä olen löytänyt unelmieni miehen: sellaisen joka ei säiky kaupunkeja ja biletystä, mutta joka viihtyy myös puutarhassa ja metsissä. Epäilen joskus että tämä ei voi olla totta, mutta ainakin nipistystesti on joka kerta osoittanut minun olevan hereillä.

4.8.11

Uusi autokin sitten

Minä ostin silloin talvella itselleni sen kaupunkiauton, jota vailla olin ja ajelin sillä ihan tyytyväisenä kevääseen asti. Tässä kesän tultua ja rakennusprojektin alettua on kuitenkin tullut ajettua paljon enemmän ja ajoittain autonperä on ollut täynnä taimia, lannoitesäkkejä sun muuta kilkettä niin että ostoskassini on osoittanut fyysisten mittojensa rajat. Lisäksi pääsin silloin tällöin Jussin isomman auton puikkoihin ja tuli kokeiltua sitäkin, mitä on ajaa isolla autolla pidempää matkaa.

Se oli menoa se, nimittäin sen pikkukottosen. Marssin keväällä uudestaan autokauppaan ja ostin tällä kertaa oikeasti kalliin auton. Laatumerkki ja melkein kaikki mahdolliset (järkevät) lisävarusteet, niin saahan siihen rahaa uhrattua kohtuullisen kasan. Pikkukottosta en myynyt vaan tarjosin sitä siskolle, joka sen mielihyvin majoittikin satunnaista käyttöä varten.

Olen nyt ajellut uudella hirviölläni (ei, se ei ole Hummer, jotain rajaa) jonkin aikaa ja tykästynyt siihen kovasti. Kaikenlaiset lisäherkut eivät tietysti ole välttämättömiä, mutta mukavia, niinkuin nyt vaikka ajotietokone, useamman cd:n vaihtaja ja niin edelleen. Osa on ihan turvallisuutta lisääviä juttuja, joten niitä ei voi turhuudeksi laskea. Pelkäämäni parkkeeraaminen ahtaissa tiloissa ei ole ollenkaan niin suuri ongelma kuin luulin, kiitos hyvän näkyvyyden ja parkkitutkan.

Summa summarum: ajaisin sen auton sänkyyni iltaisin, jos vain voisin.

3.8.11

Puutarha, muttei oma

Mainitsin aiemmassa postauksessa, että oma puutarha on pääosin vielä varsinaista sotatannerta, kiitos sen rakennustyömaan, mutta olen sen takia ehtinyt sitten laitella Jussinkin puutarhaa. Hänen talonsa piha oli melko lailla karu nurmikkoläntti ja siinäkin kohtuullisesti voikukkaa ja muuta rikkaruohoa, mutta hänellä on ollut suunnitelmissa jo pidemmän aikaa tehdä sille jotakin. Tästä oli puhetta jo joskus silloin aikojen alussa, kun tapasimme. Jos Jussi ei olisi saanut minua muuten hurmattua, niin viimeistään se olisi onnistunut sillä, että kaveri puhuu puutarhastaan. Tai puutarhasuunnitelmista, puutarhasta ei paljon juttua riittänyt.

Niinpä minut sitten asiasta innostuneena ja paljon ylimääräistä vapaa-aikaa omaavana valjastettiin hommiin. Jussin puutarhaprojekti alkoi ihan sillä, että kaivinkone tuli kaivamaan ylös puutarhan pintakerroksen kokonaan, se vietiin pois ja tilalle isot kuormat uutta, rikkaruohotonta puutarhamultaa. Mitään säästämisen (paitsi hyväkuntoiset ajotiet) arvoista puutarhassa ei ollut, joten kaiken saattoi aloittaa ihan puhtaalta pöydältä. Olihan muuten juhlaa alkaa sellaiseen suunnitella ja tehdä istutuksia!

Kuten sanottu, Jussilla oli luonnollisesti viimeinen päätösvalta asioissa, mutta aika monessa jutussa hän luotti minun nk. osaamiseen (minun osaaminen perustuu ihan vain verenperintönä imetystä puutarhaviruksesta ja sen hoitamisesta äidin kanssa niin monena kesänä kuin muistan). Tarkoitus oli tehdä siitä hyvännäköinen, siisti ja helppo, nämä olivat Jussin toiveet. Ei siis talvenarkoja ruusuja eikä vuosittaista leikkausta vaativia pensaita.

En nyt mene tarkempiin yksityiskohtiin, mutta minä en voinut koskaan kuvitellakaan, että käynti taimistolla miehen kanssa voisi olla jopa mukavaa eikä jatkuvaa "eiks toi jo riitä, mennään jo pois"-kitinää. Osa istutetuista kasveista tosin on siirtolaisia minun pihalta ja äitikin on sen verran tutustunut sekä uuteen omaan pihaansa että vävykokelaaseen, että sieltäkin suunnasta löytyi jotain jaettavaa tai siementä tekevää.

2.8.11

Asuntoprojektin tilannekatsaus

Talonrakennusprojekti on edennyt sellaiselle mallille, että kohta pitäisi alkaa oikeasti päättää sellaisia pieniä yksityiskohtia kuin pintamateriaalit, värit, tapetit, keittiökalusteet ja niin edelleen. Minä ainakin olen ihan toivoton miettimään mitään värejä tai seiniä tai pintoja. Esimerkiksi seinien maaleissa on niin paljon valinnanvaraa, että päätä huimaa. Sitten yrittää vain oman mielipiteen mukaan katsoa, että juu, tuo olisi tosi nätti sävy ja tuo ja tuo ja tuokin ja tuo itse asiassa vasta nätti onkin. Lopulta tykättyjä värejä on noin tusinan verran vaikka vasta yhden valmistajan tuotteet on käyty läpi. Sitten pitäisi miettiä, että miten mikäkin sopisi sisustukseen, miltä näyttäisi jonkin huoneen seinällä ja siinä minä olen loputtoman huono. Sitten näkee esittelykuvia, missä seiniin on sudittu jokin sinällään ihan kamalalta näyttänyt väri, mutta seinässä se ei näytäkään sitten enää lainkaan niin pahalta. Arkkitehti päätyikin ehdottamaan sisustussuunnittelijaa ensimmäisen kahden tunnin jälkeen.

Myönnän että minulla on ollut vahvoja ennakkoluuloja sisustussuunnittelijoita kohtaan vaikka olen joskus aikaisemmin heittänyt täällä blogissakin ajatuksen siihen suuntaan. Kiitos siitä kuuluu ehkä suurimmaksi osaksi sisustuslehdille ja -tv-ohjelmille, joissa sommitellaan steriili, moderni ja kylmänkalsea sisustus puhtaanvalkoiseen tilaan ja nk. lämpöä sanotaan tuotavan jollain yksittäisellä shokkivärisellä elementillä. Kiitos juu, muttei minulle sellaista, minä haluan omannäköistä enkä ollenkaan niin modernia. Pääpiirteissään tyylihän on jo päätetty, mutta yksityiskohdissa ja esimerkiksi juuri niissä värisävyissä on vielä paljonkin valinnanvaraa ja mietittävää.

Koska minä en yleensä tiedä mitä minä haluan (saatan tietää mitä en halua, mutta muuten kenttä onkin sitten auki), on parhaaksi metodiksi näissä suunnittelujutuissa osoittautunut se, että ensin jutellaan arkkitehdin/suunnittelijan/muun ammattilaisen kanssa pääpiirteitä selviksi ja sitten ammattilainen tekee ehdotuksen tai useamman kuvina. Kuvista minä näen jo heti paljon paremmin, mitä haluan ja mikä ei minusta oikein toimi. Sitten taas vähän jutellaan ehdotuksista ja yleensä tässä vaiheessa tuleekin paljon taas lisää ideoita. Ja sen jälkeen uutta suunnitelmaa paperille, asiantuntija tekee taas. Minä olen aina avoin niille ehdotuksille, jotka alkavat sanoilla: "Minä itse tekisin näin..." Kun perusteellisesti molemmat/kaikki osapuolet asiaan perehtyvät, ei yleensä tarvita enää useampia kierroksia kun pöydällä on valmis ja minä olen tyytyväinen tulokseen. Toivottavasti myös muut osapuolet ovat tyytyväisiä saamaansa maksuun työstään ja tyytyväisenä toimistosta lähtevään asiakkaaseen.

Virallinen osoitteeni on edelleen kaupungissa ja viihdyn tuossa kaupunkiasunnossani vähän turhan hyvin. Viime aikoina onkin alkanut mielessä kaihertaa yhä enemmän ja enemmän sellainen ajatus, että jospa jättäisi sen asunnon myös kaupunkiin, vara-asunnoksi niitä aamuöitä varten, jolloin ei jaksa jonottaa taksia bileillan jälkeen pakkasessa ja räntäsateessa kun luottotaksikuskikin on nukkumassa. Niin, olisi sittenkin pitänyt se asunto ostaa eikä vain vuokrata! Kommenteissa moni sitä moittikin, että miksen ostanut, miksi vuokrasin, mutta kun se oli tarkoitettu ihan vain väliaikaisratkaisuksi. Tosin nykyinen asunto on todellakin kiva ja viihtyisä ja nyt jo sisustettukin eikä sitä saa ostettua, vuokrattua ja minulla on sen verran ylimääräistä että vuokran pystyn maksamaan, niin että ehkä se nyt ei ole maailman kauhein asia. Mutta katsotaan mitä eteen tulee.

1.8.11

Vielä on kesää jäljellä...

Tähän kesäänkin saa ihan uuden otteen, kun se kestää jotakuinkin toukokuun alusta tai viimeistään puolesta välistä vähintään elokuun loppuun sen sijaan että se olisi vain se neljän viikon loma heinäkuussa ja siitäkin osan viettää ulkomailla. Aina aikaisempina vuosina olen valitellut sitä, että kun ei ehdi tehdä kaikkea. Ei lojua auringossa, ei käydä rannalla, ei matkustella kotimaassa tai ulkomailla, ei hoitaa puutarhaa (eipä ole kyllä ollutkaan pihaa, mitä nyt vanhemmilla), ei käydä huvipuistoissa, ei tavata kavereita, ei syödä mansikoita ja jäätelöä, ei grillata, ei mitään. No, kyllä nyt ehtii! Ja lueteltujen lisäksi vielä kamalasti paljon kaikenlaista muutakin.

Talonrakennusprojekti alkoi jo hyvissä ajoin keväällä vanhan purkamisella ja uutta on tuupattu hartaasti pystyyn. Se alkaakin olla ihan hyvällä mallilla. Rakennusfirman valinta onnistui nappiin, rakennusmiehenä elämäntyönsä tehnyt isä on tehnyt omaan laskuunsa pistokokeita työmaalla eikä ole löytänyt huomautettavaa. Hän on kytännyt varsinkin noita kosteusvauriojuttuja, alapohjan tuuletusta, kosteiden tilojen eristystä ja sen sellaista.

Koska puutarha on myllätty ylt'ympäriinsä, en sitä ole päässyt vielä laittamaan. Onneksi sinne sivummalle on saanut kuitenkin kasvimaata kylvettyä ja joitain aikoja sitten sain tassuuni rakennusluvan pienelle kasvihuoneelle siihen hyötypuutarhan kylkeen. Sen lisäksi Jussi on rekrytoinut minut kunnostamaan hänen omaa pihaansa, se kun on hänen omien sanojensa mukaan poikamiesmäiseen tyyliin karuhko (lue: nurmikkoa, vähän ohdakkeita siellä täällä), mutta olisi kiva jos siellä olisi vähän jotakin muutakin. Koska minulla ei mitään muuta olekaan kuin aikaa, olen saanut suunnitella ja toteuttaa aika lailla oman mieleni mukaan. Jussilla tietysti on viimeisin päätösvalta, mutta tuo on niellyt minun ehdotukset ilman mutinoita.

Sitten on tullut reissattua, yksikseen, siskon kanssa ja Jussin kanssa. Pariisi, Lontoo, Tukholma, Berliini, Kööpenhamina, tosin pari reissua on olleet ihan vain pitkiä viikonloppuja, jos minä joka paikassa olisin viettänyt viikon tai kaksi, olisi koko kesä mennyt siinä. Ja sehän nyt ei millään käy.

Enkä muista aikaa, jolloin olisin syönyt niin hyvin kuin tänä kesänä. Jussissa on vähän kokin vikaa ja grilli on ollut tulilla harva se ilta. Vähän niinkuin itsestään on ruokavaliosta karsiutunut jäätelöä lukuunottamatta enimmät hiilihydraatit pois, kun grillissä tirisee oikea liha ja kasvikset ja lisukkeena lähinnä salaattia. Kuka hitto sitä viitsii kesäkuumalla vielä erikseen perunoita tai pastaa itselleen keittää? Vaikka olenkin siis syönyt, syönyt ja syönyt vieläpä hyvin, paino on tullut vähän jopa alaspäin. Tietysti sillä pihoissa puuhaamisella eli puhtaalla hyötyliikunnalla on saattanut olla osuutensa asiaan.

Siinä nyt nopeimmat kuulumiset, palailen asiaan taas joskus.